Miksi bändit unelmoivat Tavastiasta?

Kuva: Kelly Ketonen / muokattu

Olin viime helmikuussa käymässä Seinäjoella. Osallistuin musiikkialan seminaari MARS:iin, jossa musiikkialan ketut ja konkarit ryyppäsivät menemään kaksi päivää. Ryyppäämisen ohella tarjolla oli paneelikeskusteluja ja showcase-keikkoja, sekä YleXPop -tapahtuma. Eräässä paneelissa heitettiin ilmoille mielenkiintoinen väite: "Jokaisen bändin unelma on soittaa Tavastialla."

Mietin silloin, ja vielä ihan äskettäinkin onko näin.  Sitten muistin elävästi kaikki ne kerrat, kun muusikkokaverini ovat joko hehkuneet onnesta, tai sylkeneet katkerana kertoessaan Tavastia-uutisiaan. Voin siis vahvistaa väitteen. Jokaisen bändin unelma on soittaa Tavastialla. Ainakaan omiin korviini ei ole koskaan kantautunut mitään muuta. En kuitenkaan voi ymmärtää miksi.

Syitä on kaksi:

1. Bändin, joka ei saa Loosea loppuuunmyydyksi ei pitäisi soittaa Tavastialla.
2. On hölmöä ajatella, että yksin keikka Tavastialla tarkottaisi yhtään mitään.

Miksikö olen tätä mieltä? No, oletteko koskaan olleet Tavastialla katsomassa keikkaa, jossa on 100 ihmistä tai vähemmän? On muuten ankeaa nähtävää. En nopeasti keksi mitään bändin arvoa enemmän laskevaa, kuin headliner-keikka kaikkien arvostamassa keikkapaikassa korkealla lipunhinnalla ja yleisönä vain kourallinen maksavia asiakkaita. Tavastia näyttää pieneltä paikalta loppuunmyytynä (kuten kuvassa näette), mutta tyhjillään isommalta kuin Taj Mahal.

Mitä tulee keikkaan Tavastialla, se ei yksinään merkitse mitään. Tai no, merkitsee se sen verran että Juhani Merimaa ollaan saatu höynäytettyä uskomaan, että bändin vetovoima on todellisuutta suurempi. Ei hän tyhmä ole, totuus kyllä paljastuu. Merimaa lukee myyntiraportteja yhtä tarkasti kuin tutkiva journalisti ison banaaniyhtiön työntekijöiden sairaskertomuksia. Ja kun totuus paljastuu, seuraavaa keikkaa ei tule. Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.

Tavastian keikalla on media-arvoa, sitä ei voi kiistää. Huomattavasti enemmän kuin esim. keikalla Loosessa. Mutta jos nyt ollaan realisteja, kumpi näyttää pidemmässä juoksussa paremmalta: loppuunmyyty keikka Loosessa, vai puolityhjä keikka Tavastialla? Olen ollut täydessä Loosessa. Huh, sitä tunnelmaa. Se, jos jokin nostaa bändin arvoa. Ihmiset puhuvat toisilleen, tiesittekö?

On mielestäni idioottimaista ajatella, että keikka Tavastialla olisi joku itseisarvo, joka "tekee bändin." Mielestäni on hölmöä unelmoida keikasta Tavastialla. Keikka Tavastialla ei aina ole maaginen. Keikka Tavastialla saattaa olla bändin uran paskin. Viisaampaa olisi unelmoida ennemmin vaikka jonosta Lepiksen ovella. Sillä se on jo ihan konkreettinen saavutus.

6 syytä olla menemättä Flow Festivalille

Kuva: Tulensytyttäjä

Disclaimer: Teksti sisältää tuulesta temmattuja väitteitä, vääristeltyjä tai olemattomia tutkimustuloksia, sekä epäkorrektia ja loukkaavaa huumoria.

Olette varmasti lukeneet monesta eri lähteestä hyviä syitä mennä Flow Festivalille. No, tänään luodaan vastapainoa. Tulensytyttäjä-blogi tarjoaa sinulle 6 syytä olla menemättä Flow Festivalille.

1. Esiintyjät ovat nevahöödejä

Niin kuin BB-Niko sen hyvin Viidakon Tähtösissä ilmaisi: "Mä oon vi*tu nevahööd susta oikeesti!" Flow on ennakkoluuloton uusien artistien esilletuoja. Se aliarvioimisen sijaan yliarvioi yleisönsä. Huhupuheiden mukaan Flow'n ohjelmaostajilla on joka vuosi keskinäinen kilpailu siitä, kuka saa kiinnitettyä oudoimman nimisen esiintyjän. Tänä vuonna voitto irtosi Joey BadA$$:illa.

2. Et ole tarpeeksi hyvännäköinen

Flow on myös näyttäytymisjuhla. Sen pääesiintyjinä ovat artistien lisäksi "vieras"- ja "vip"-passeilla kruunatut julkkikset, semijulkkikset sekä muuten vain hyvännäköiset ja yksilöllisyyttään korostavat ihmiset, jotka tykkäävät "näyttäytymisestä" ja selfieiden ottamisesta. Joukkoon on vaikea sulautua, jos et omaa yhtä tai useampaa edellämainituista ominaisuuksista.

3. Et ui rahassa

Flow on kallis festari. 3 päivän lippu, se ainoa tällä hetkellä myynnissä oleva kustantaa 160 euroa. Festivaalin oluen hinta on huhupuheiden mukaan sidottu Norjan olutravintoloiden liiton hintaindeksiin. Festivaalilla tarjotun naudan kallis hinta taas selittyy sillä, että liha on japanilaista naurulehmää. Aika pitkälti saman makuista, mutta keskivertoa iloisempaa sorkkaeläintä.

4. Et pidä Helsingistä

Flow Festival on Helsingissä. Unohda siis illuusiot riemukkaasta maakuntamatkailusta ja valmistaudu kohtaamaan suurkaupungin haasteet ja hinnat. Tulet kohtaamaan myös ihmisiä, jotka eivät ole halukkaita kohtaamaan sinua. Tulensytyttäjä-blogin neuvo: Deal with it, asshole.

5. Etsit festivaalirakkautta

Lähteettömän asiakastutkimuksen tulokset osoittavat, että yksikään Flow Festival -kävijä ei ole vielä koskaan löytänyt rakkautta Flow Festivalilta. Syynä tähän on festivaalikävijöiden loputon yksilöllisyyden korostaminen ja yleinen "viileystaso." Rakkaan etsimisen sijaan festivaalilta voikin hankkia vaikka tyylikkään parin aurinkolaseja tai Flow Festival-paidan.

6. Et halua tulla leimatuksi

Flow Festival -kävijöitä pilkataan julkisesti. Viime vuosina ihan sanomalehdissä asti. Sosiaalinen media ei helpota tilannetta. Flow lipulla saat unohtumattoman viikonlopun lisäksi hipsterin leiman otsaasi ja tilaisuuden selittää ystävillesi "miksi ihmeessä menet Flow Festivalille." Ikävä kyllä tilanteeseen ei näy helppoa ratkaisua. Tulensytyttäjä-blogin ohjeistus on: hanki parempia ystäviä.

Pitäisikö bändeillä olla "parasta ennen"-päivä?

Kuva: Metbash

Luin jokin aika sitten Soundista Stuba Nikulan kolumnin. Hän kirjoitti, että 90-luvulla Prodigyn kokoinen esiintyjä festivaalilla kuin festivaalilla olisi aiheuttanut otsasuonen pullistumia tuotannolle ja kohua iltapäivälehdistössä. Kolumnissa puhuttiin Suomen ylikilpaillusta festivaalikentästä, mutta se herätti minussa ajatusprosessin joka sitten suistui lopulta raiteilta.

Jäin jotenkin kiinni siihen 90-lukuun. Siitä on kaksikymmentä vuotta aikaa. Totta tosiaan, silloin oli Prodigyn kultakausi. Mutta miksi ihmeessä bändi on buukattu taas Provinssin headlineriksi? Olemmeko kävelleet täyden ympyrän ja nyt aloitamme jälleen alusta? Eikä Provinssi ole ainoa ysärin lämmittäjä. Flow Festival tuo Suomeen comeback-kiertueelle pian lähtevän Outkastin. Pori Jazz pistää paremmaksi. Se on kiinnittänyt pääesiintyjikseen mm. Patti Smith, Bob Dylan ja Pet Shop Boys. Dylanin debyytti julkaistiin kuitenkin jo 52 vuotta sitten.

Edellä mainitut esiintyjät painivat dinosaurus-luokassa. Onko niin, että uudet ulkkaribändit eivät enää riitä vetonauloiksi? Järeämpiä aseita joudutaan kaivamaan lyijy- ja jurakausilta. Ruisrockilta löytyy mm. The Offspring ja Suede. Sonispheressä esiintyy mm. Metallica ja Slayer. Ilosaarirock oli saanut kiinnitettyä mm. Rob Zombien, mutta herra perui esiintymisensä leffakiireiden takia. Silti listalta löytyy mm. Portishead ja Alice in Chains. Miten tähän on tultu?

No varsinaisesti ei voida sanoa, että oltaisiin tultu yhtään mihinkään. Enemmänkin ollaan jääty paikoilleen, kuin tultu. Jääty jumiin samoihin pääesiintyjiin, jotka rokkasivat Suomen festivaalikesässä jo 20 vuotta sitten. Ainoalla erotuksella, että itseasiassa tänä päivänä noiden aikojen isoimpien nimien liksat ovat nousseet niin tähtitieteellisiin luokkiin, ettei festivaaleillamme ole niihin enää varaa. Joudumme tyytymään liitukauden jämiin.

Ongelma on artistit, jotka eivät suostu jäämään eläkkeelle. Mutta mitä jos sovittaisiin, ettei yksikään festivaali saisi kiinnittää enää parasta ennen -merkintänsä ylittänyttä artistia? Mielestäni päivämäärän voisi laskea kaksikymmentä vuotta ensimmäisestä kultalevystä. Toteutuessaan tämä tarkottaisi sitä, että esim. Numetal-pioneeri Korn vetäisi viimeistä vuottaan. Samoin Oasis. Kansikuvassa irvistelevä Metallica taas olisi ollut eläkkeellä jo 11 vuotta. Uhka, vai mahdollisuus?

Parasta ennen päivämäärä voisi olla se kauan kaipaamamme piristysruiske ylikilpailulle festivaalikentälle. Uusilla bändeillä on pienemmät liksat, joka tarkoittaa pienempiä riskejä, toki myös pienempiä yleisöjä, mutta samalla festivaalikenttä saisi vedettyä henkeä. Parasta ennnen päiväys voisi olla ratkaisu ylihintaisille festivaalilipuille, sekä mahdollisuus uusille bändeille päästä framille. PMMP muistaakseni sanoi jossain haastattelussa, että heidän läpimurtonsa kulminoitui keikkaan Ilosaarirockin päälavalla. Silloin uhkarohkea promoottori oli päättänyt ottaa riskin ja nostaa lavan kokoluokkaa selvästi pienemmän artistin esille. Se kannatti. Kannattaisi edelleen.

Nyt kun kerta tanssimme ajatuksen ympärille, niin pitäisikö parasta ennen -päivän ylittäneiden  dinosaurusbändien keikkailua rajoittaa muutenkin? Kuvitelkaa maailma, jossa Rolling Stones ei tekisi enää sitä viimeistä jäähyväiskiertuetta. Tai maailma, jossa ei tarvitsisi pelätä, että Black Sabbath, tai Led Zeppelin tekisi enää uutta comebackia. Kuvitelkaa, jos Iron Maiden ei enää koskaan tulisi stadikalle. Mikä helpotus se olisikaan? David Bowiehan on luvannut olla tekemättä enää yhtään keikkaa. Sen jälkeen kun mies meinasi kuolla lavalla sydänkohtaukseen.

Myyjästä promoottoriksi

Kuva: Tripp / flickr.com

Aloitin musiikkialalla keikkamyyjänä. Keikkamyyjän duuni houkutti, koska se vaikutti paperilla aika winwin-työltä. Näin ajattelin: istun Macin edessä naputtelemassa mailia ja odotan, että rahat valuvat ikkunoista sisään. Näinhän se olisi voinut olla. Olin nähnyt keikkamyyjiä, joiden työnteko näytti about tältä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että aloittelevan keikkamyyjän toimenkuva oli hieman erilainen kuin alalla pidempään toimineen.

Ensinnäkin aloittelevan myyjän artistit ovat usein niin pieniä, että keikkapaikkojen vaatiessa myyjä useasti joutuu tyytymään prossadiileihin. Prossadiili tarkoittaa sitä, että artistin illan liksa koostuu sovitusta prosenttiosuudesta keikan lipputuloista. Keikkamyyjän liksahan sitten muodostuu sovitusta prosenttiosuudesta artistin liksasta.

Toiseksi nimike "keikkamyyjä" ei kuvasta kauhean hyvin alalla aloittelevan toimijan työtä. Varsinaista myyntiä kun yleensä tapahtuu vain silloin, kun joku haluaa ostaa. Jos ei ole kysyntää herättävää tarjontaa, ei tule kauppoja. Aloitteleva myyjä joutuu siis usein tahtomattaan myös keikkapromoottorin rooliin. Hän käytännössä järjestää itse keikkailtoja artisteilleen ja kantaa niistä lähes poikkeuksetta taloudellisen vastuun. Eikö kuulostakin hyvältä?

Keikkapromoottorin työ on kusista. Luulisi, että kun promoottoriksi ryhtynyt keikkamyyjä on saanut sovittua artistilleen (ja parille muullekin hyvälle bändille) päivämäärän keikkapaikkaan, hän voisi taputtaa itseään olalle ja pitää duunia tehtynä. Näin ei kuitenkaan ole. Totuus kun on, että hän on juuri työntänyt saappaansa syvälle paskaan. Keikkapaikalle ei riitä musiikillisesti toimiva kattaus. Väkeä pitää olla, kaljaa on myytävä ja palkat on maksettava. Ravintoloilla on usein kovat odotukset, ja illan onnistumisesta vastuun kantaa vain yksi henkilö – sopimuksen allekirjoittaja. Tässä tapauksessa keikkamyyjä/"promoottori".

Jos edes haluaa haaveilla viikonloppupäivästä hyvämaineisessa keikkapaikassa, pitää olla joko nimiartisteja  tai paikallisia kuumia nimiä. Nimiartisteja ei kuitenkaan kannata buukata, koska ne kasvattavat promoottorin taloudellista riskiä huomattavasti. Kuumille paikallisille nimille taas riittää niin paljon ottajia, että heidän kiinnittäminen prossadiiliin voi olla haasteellista. Kummassakaan tapauksessa ei ole takeita siitä, että yleisö löytäisi paikalle.

Kun illan bändikattaus on valmis, keikkapaikat vaativat sopimuksen allekirjoittaneelta henkilöltä vähintään julistepromon ja Facebook-eventin. Tapahtumaan kutsuttuja pitäisi olla toista tuhatta ja attending-määrien pitäisi olla arki-iltanakin yli 60.

Näin hetki sitten erään ravintolan keikkadiilin. Se oli huonosti laadittu ja monella tapaa laiton. Diilissä muun muassa vaadittiin sitä, että illan Facebook-eventissä on oltava yli 40 osallistujaa. Jos ehto ei toteudu, ravintolalla on oikeus periä järjestäjältä 200 euron suuruinen korvaus.

Kuka nuo ihmiset tapahtumaan sitten kutsuu? No, promoottori tietenkin, sillä sopimuksessa promootiovastuu lykätään kokonaisuudessaan sopimuksen allekirjoittajan niskaan. Kenellä on 2000 kaveria Facebookissa? Eikö sulla muka ole? Ei minullakaan. Onneksi eventissä voi järjestää kilpailuja, joissa ihmiset voivat joko kutsua kavereitaan ilmaista sisäänpääsyä vastaan tai klikata itsensä attending-tilaan osallistuakseen vaikka tuotearvontaan. Mitäpä kunnianhimoinen keikkamyyjä ei olisi valmis keksimään ja järjestämään onnistuneen arkipäiväkeikan eteen?

Olin pari viikkoa sitten katsomassa Presidentintekijät-elokuvan ensi-iltaa. Elokuva oli valaiseva. Mielenkiintoisin kohtaus elokuvassa (tähän postaukseen liittyen) oli kampanjaryhmässä käyty keskustelu Saulin vaalikiertueen tapahtumista. Keskustelussa kävi ilmi, että Saulin tapahtumissa oli poikkeuksetta noin 100 ihmistä tai jopa vähemmän. Illoissa esiintyi Saulin lisäksi paikallisia muusikoita, kuten esimerkiksi Vicky Rosti. Kelatkaa! Sauli Niinistö markkinointitiimeineen, budjetteineen ja Vicky Rosteineen eivät saaneet vedettyä keikkapaikoille yli 100 ihmistä.

Mutta aloittelevan promoottorin pitäisi.

Miten kaataa rock-lehti päivässä?

Kuva: Tulensytyttäjä

Tervetuloa Tulensytyttäjä-blogin ensimmäiseen DIY-oppaaseen. Tänään keskitymme jokaista musiikkialan mullistuksia seuraavaa kiinnostavaan aiheeseen, eli miten kaataa rock-lehti päivässä.

Jotta pystyt suoriutumaan tästä jopista kotona, tarvitset seuraavat komponentit:

1 x Rock-lehti
1 x Mediatalo
1 x YT-neuvottelut
1 x Toimitusjohtaja
1 x Ikoninen hahmo
1 x Toimittaja
1 x Uutismedia

Eihän kuulosta liian vaikealta? No hyvä, eiköhän siis aloiteta.

Ensin valitset mieleisesi rock-lehden. No, eipä niitä Suomessa kovin montaa enää vapailla markkinoilla ole, joten sanotaan nyt vaikka että valitset sen vanhimman, luetuimman ja arvostetuimman - Soundin. Ostat sen mediatalosi omistukseen. Tilaajat ehkä vähän ihmettelevät ja kapinoivat muutosta vastaan, mutta puhut heille kivoja asioita vaikka uudesta päätoimittajasta, päivitetystä ulkoasusta ja aallon harjaa ratsastavasta musajournalismista.

Päätoimittajan vaihdos menee sujuvasti omalla painollaan vanhan jäädessä eläkkeelle. Seuraavaksi muutat ostamasi lehden ulkoasua, niin kuin olit luvannutkin. Hyvältä näyttää. Tilaajat ovat mielissään, koska vanhaa ei muutettu liikaa ja päivitetty lehti vaikuttaa lupaavalta.

Nyt kun ensimmäiseltä kolaukselta on vältytty, voit aloittaa YT-neuvottelut. Sinulla on voittoa tekevä yritys, mutta tulosta täytyy tehdä joka vuosi lisää.  Puristat organisaatiomuutoksilla tyhjät pois. Innostut niinkin paljon, että potkit epähuomiossa pihalle juuri ostamasi lehden ikonisimman hahmon. No, säästyypä ainakin rahaa - tuskin kukaan edes huomaa.

Puhelimesi soi perjantai-aamuna. Langan päässä on toimittaja. Hän esittäytyy sinulle nopeasti, et saa täysin selvää mitä lehteä hän edustaa. Ajattelet vain: "Ilmaista pressiä. Nyt on mahdollisuus päästä lehteen. Äitikin sanoi aikoinaan, ettei huonoa julkisuutta ole olemassakaan." Annat haastiksen. Elämäsi ensimmäisen. Olet onnesi kukkuloilla. 

Kunnes kello lyö 14.33 perjantai-päivällä. Puhelimen toisessa päässä juuri ostamasi lehden päätoimittaja. Hän on vihainen sinulle jostain, mutta et erota kaiken sen kiukkuisen sylkemisen seasta kuin muutaman kirosanan ja jotain jostain haastattelusta. Googlaat nimesi ja löydät aamulla antamasi haastiksen. 2400 jakoa Facebookissa. Luet jutun ja tajuat, että  ihmiset todellakin huomasivat, että olet irtisanonut lehden yhden ikonisimmista hahmoista.

Sen lisäksi olet epähuomiossasi sanonut toimittajalle, että firmasi keskittyy tulevaisuudessa digitaaliseen sisältöön. Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Niitä ei kuitenkaan lakkauteta, koska tilaajamäärät ovat riittäviä. Annat tilaajille sellaisen käsityksen, että he ovat sinulle vain rahapusseja. Työntekijät taas ovat sinulle pakollisia menoeriä. Ihmiset kommentoivat kilpaa irtisanovansa lehden tilauksen. Sosiaalinen media käy kuumana. Tilauksia katoaa samalla vauhdilla kuin kirkkoveron maksajia Päivi Räsäsen homokommenttien jälkeen. Taputat itseäsi olkapäälle ja hymyilet. Tehtävä suoritettu. Kaadoit onnistuneesti rock-lehden päivässä.

Synnyintarina

Kuva: Unknown

Hah, hei miten tässä nyt taas kävi näin? Vielä hetki sitten dominoin musablogimaailmaa Rosvot-huivi kasvojani peittämässä ja tässä sitä taas ollaan - lähtöruudussa. Mutta ei sillä mitään väliä, jumalauta kun tuntuu hyvältä ollaa taas tässä pienen kirjoitustauon jälkeen.

Tervetuloa lukija. Onnittelen sinua (ja itseäni), että löysimme jälleen toisemme. Tämä on uusi blogini, Tulensytyttäjä. Ehkä yksi kovimmista musablogeista mitä Suomi tulee ikinä näkemään. Paljon sanottu, tiedän. Mutta eipä tässä alkumetreillä kannata vähemmästäkään unelmoida.

Aloitin aikoinaan keväällä 2012 musablogin kirjoittamisen. Kuuntelin työni puolesta paljon demoja ja halusin jakaa maailman kanssa niistä parhaat. Aloin kirjoittaa, vaikka en osannut. Opettelen, ajattelin. Ja minä jumalauta opettelin. 186 tekstiä vanhaan blogiini Bloggeriin. Tuona aikana lukijamääräni nousivat nollasta huimiksi. Elokuun lopulla 2013 minua pyydettiin liittymään Rosvot-blogiportaaliin. Rosvoille kirjoitin noin 70 tekstiä. Lukijamäärät tuplaantuivat.

Sinäänsä en ihmettele ollenkaan, että olen taas uuden alussa. Siirryin kirjoittamaan Rosvoihin suurin piirtein samoihin aikoihin kun erosin pitkäaikaisesta suhteestani. Nyt olen viimein päässyt eroni yli. Käsillä on siis uusi startti enemmän kuin yhdellä tavalla. Halusin uudelleenkonseptoida koko blogini. Rosvoihin jääminen ei ollut vaihtoehto. Tarvittiin uusi startti.

Blogi tulee keskittymään laatuun. Laadukkaaseen musiikkiin ja kirjoittamiseen. Tulen todennäköisesti edelleen kirjoittamaan demobändeistä silloin tällöin, mutta toivon fokuksen pysyvän tällä kertaa levyttävissä artisteissa ja musiikkialan ilmiöissä. Laatua halki pöydän.

Isompien bändien ja mielenkiintoisten juttujen joukossa esiteltävät demobänditkin saavat enemmän arvoa kirjoituksista. Empiirinen tutkimus on nimittäin paljastanut, että yksin demobändit eivät kiinnosta lukijoita. Ne on ujutettava sekaan. Tämä blogi toivottavasti taklaa kysymyksen "miten saada loistaville pikkubändeille lisää kuulijoita, menettämättä lukijoita."