Avanto kävelymatkan päässä Tampereen keskustasta - Rauhaniemeen vai Kaupinojalle?

Kuva: Tulensytyttäjä

Tampere on talviuimarin kaupunki, siitä ei voi kiistellä. Saunallisia talviuintipaikkoja on Tampereen kaupungin sivujen mukaan viisi kappaletta. Saunattomia talviuintipaikkoja taas neljä. Koska löysin avantouinnin vasta tänä talvena, en ole ehtinyt kokeilemaan Tampereen yhdeksästä talviuintipaikasta kuin kahta - Rauhaniemen kansankylpylää ja Kaupinojan saunaa.

Mahdollisesti johtuen siitä, että kyseiset saunat sijaitsevat keskustan lähistöllä, moni talviuimari vannoo juuri nimenomaan joko Rauhanniemen tai Kaupinojan nimeen. Ajattelinkin tässä postauksessa hieman vertailla näitä kahta uimapaikkaa keskenään, ehkä osaltani laskeakseni rimaa tätä tekstiä mahdollisesti lukevalle avantouinnista kiinnostunelle ihmiselle lähteä kokeilemaan tätä elämää mullistavaa harrastusta Tampereella.

Rauhanniemen kansankylpylä on rakennettu jo vuonna 1929. Se on säilyttänyt suurinpiirtein alkuperäisen muotonsa. Rauhaniemen kansankylpylä koostuu kahdesta saunasta, isosta ja pienestä. Isossa saunassa löylyä ei säästellä, pienessä on usein rauhallisemmat lämpötilat. Pesutilat ovat miehillä ja naisilla yhteiset, korkein seinin erotellut suihkukopit. Rauhaniemessä kertalipun hinta on 5,5 euroa ja 10 kerran kortin saa 38 euron hintaan (= 3,8 euroa / kerta).

Kaupinojan sauna on huomattavasti nuorempi. Kaupinojassa on ollut sauna vuodesta 1977 asti, mutta nykyinen saunarakennus valmistui 2010 raivoisan tulipalon tuhotessa vanha sauna vuonna 2008. Kaupinojan sauna koostuu yhdestä isosta saunasta. Saunan lisäksi miehillä ja naisilla on omat pesu- ja pukutilansa. Kaupinojan saunan erikoisuus on saunan ja uimapaikan välissä oleva huoneenlämpöinen tila nimeltä Vilpola, heille jotka eivät halua vilvotella pakkasessa. Kaupinojan kertalipun hinta on 6 euroa ja 12 kerran kortin saa hintaan 50 euroa (= 4,2 euroa / kerta).

Rauhaniemessä eniten pidän sen vaatimattomuudesta. Rauhaniemen kansankylpylän vanha ikä näkyy tietynlaisena vaatimattomuutena tiloissa sekä lauteilla. Rauhaniemessä ei ole mitenkään harvinaista, että toisilleen tuntemattomat ihmiset päätyvät puhumaan toisilleen. Ahtaat tilat ja tiiviit lauteet suorastaan kannustavat siihen, kuten myös toisia kunnioittavaan käytökseen. Rauhaniemen vakiokävijät ovatkin luonteeltaan mitä sydämellisimpiä ihmisiä. Rauhaniemeen voi mennä yksinkin, tuntematta itseään mitenkään ulkopuoliseksi.

Kaupinojan saunassa parasta taas on se, että se on rakennettu tämän päivän standardien mukaisesti - tilaa on riittämiin. Hämärästi valaistussa saunassa on tilaa istua väljemminkin, pukuhuoneissa riittää naulakoita ja on tilaa vaihtaa vaatteet. Vilpola ei itsessään ole tilavin mahdollinen, mutta silti erittäin tervetullut vaihtoehto 100 asteisessa saunassa istumiselle ja pakkasessa vuoroin tanssimiselle. Talviuimapaikkakin on huomattavasti jylhempi kuin Rauhaniemessä. Kaupinojan avantoon johtavat portaat ovat niin pitkät, että ne voisivat olla Tamperelaisessa katukielessä ihan oma käsitteensä.

Molemmissa saunoissa on myös omat heikkoutensa. Omasta mielestäni Rauhaniemen yksi heikkous on ison saunan kovat löylyt. Tuntuu, että joko Rauhaniemen porukka on kovempaa löylykansaa kuin Kaupinojan tai sitten ero on kiukaassa. Joka tapauksessa Rauhaniemen ison saunan löylyt tuntuvat välillä syvällä nahassa ja koska Vilpolan kaltaista välitilaa pakkasen ja saunan välissä ei ole, käy Rauhaniemessä käynti välillä kropan puolesta ihan urheilusuorituksesta.

Kaupinojan saunan heikkous taas on sen puupintojen kuumeneminen. Saunassa ei voi istua takalisto palamatta ilman puista istuinalusta (joita onneksi onkin jaossa saunan edessä). Lisäksi saunassa ei mielestäni pääse syntymään samanlaista yhteisöllisyyttä kuin Rauhaniemessä johtuen kait lähinnä saunan isosta koosta ja hämärästä valaistuksesta. Kaupinojan sauna sopiikin ehkä parhaiten niille, jotka eivät ole tulleet saunaan seurustelemaan tuntemattomille.

Mitä tulee siihen kumpaan sitten kannattaa mennä, en voi antaa muuta ohjetta kuin että suosittelen kokeilemaan molempia. Kuten ehkä postauksestakin on käynyt ilmi, molemmat saunat ovat täysin oma lukunsa - Rauhaniemi hyvän vaatimattoman joskin sydämellisen tunnelmansa ja Kaupinoja tämän päivän standardien mahdollistaman elämyksellisyytensä johdosta.

Minä aion jatkossa jatkaa Rauhaniemen vakiokävijänä, mutta en epäile käydä vieraissa aina silloin tällöin. Vaikka Kaupinojassa viettämä aika usein meneekin vertaillessa sitä Rauhaniemeen, en voi kieltää etteikö edellinen Kaupinojan talviuintireissuni olisi ollut tähän mennessä kauden parhaani.

Miten kirjoittaa geneerinen musablogipostaus?

Kuva: Jukka Tulensytyttäjä

Hei ja tervetuloa Tulensytyttäjä -blogin historian ensimmäiseen blogikouluun!

Tänään opettelemme kirjoittamaan geneerisen musablogipostauksen. Aloitetaan.

Ensin tarvitset aiheen. Jos olet jo ilmoittanut olemassaolostasi ja sinulla on sähköpostiosoite, olet varmasti saanut jo ensimmäiset promopostisi yhtyeiltä. Kannattaa olla yhtyettä valitessasi kuitenkin tarkkana kenestä kirjoitat. Varsinkin jos kirjoitat levy-yhtiöllä olevasta bändistä, kannattaa varoa kritiikin kanssa - saatathan kirjoittaa tulevan työnantajasi suojatista.

Valitse selvässä nousussa oleva bändi, joku josta mahdollisimman harva on kirjoittanut, että maksimoit mahdollisilla somejaoilla generoituvat klikit. Muista valita kuitenkin sellainen bändi,  josta ihan oikeasti tykkäät - lukijat kun haistavat teennäisen innostuksen kilometrin päähän.

Kun olet valinnut aiheen, on aika valita promokuva. Itse suosittelen suurin piirtein tällaista:

Kuvassa huoleton indieyhtye, kuvattuna tyttöystävän iPhone-kameralla Instragram-filtterin läpi. Kuvan hinta = nolla euroa. Muista kuitenkin liittää kuvaajan nimi mukaan.

Postauksen raamit alkavat olla kasassa. On aihe, otsikko ja kuva. Sitten vielä sisältö.

Ensimmäinen kappale kannattaa uhrata yhtyeen esittelyyn. Kerro jokin hauska yksityiskohta, jotta saat lukijan koukuttumaan ja samaistumaan esittelemääsi yhtyeeseen.

Seuraavassa kappaleessa kannattaa jo mennä aiheeseen, eli musiikkiin. Mainitse miksi valitsit bändin ja kerro mitä bändiä esittelemäsi artisti muistuttaa. Namedroppaile huoletta. Jos sinua vitsityttää, liitä tähän kappaleeseen pieni nokkela letkaus.

Jos yhtyeellä on video liitä se postaukseesi ja mainitse siitä sananen. Jos et osaa sanoa videosta mitään tai se on ruma, mainitse edes videon tekijä niin saat yhden jaon lisää somessa.

Palaa bändiin. On kritiikin paikka. Ole asiantuntija ja kerro mielipiteesi. Vesitä se kuitenkin niin laimeaksi, että bändi ei jätä tekstiäsi sen takia jakamatta. Ole kuitenkin reilu ja liitä kritiikin perään tsemppaavia sanoja. Ei ole yhtyeen vika, että tulevat mulkutetuksi bloggauksen nimissä.

Viimeinen kappale. Anna lukijalle syy rakastua yhtyeeseen, älä kuitenkaan hypetä liikaa ettet menetä viime kappaleessa saavuttamaasi asiantuntija-asemaa. Jos tarinasta, promokuvasta tai netistä löytyy jotain nostettavan arvoista nyt on oikea hetki tuoda se esiin. Mieti hyvä kaneetti!

Onneksi olkoon! Olet kirjoittanut geneerisen musablogipostauksen. Mutta et ole vielä maalissa. Alkaa jännitys: tuleeko jakoja? Muista pitää kiinni oikeuksistasi ja hiillosta bändiä jakamaan tekstisi. "Ilman jakoja ei tule lukuja", kuuluu vanha bloggaajien viisaus. Et kuitenkaan saa postauksestasi palkkaa, joten pidä huoli että saat ainakin ansaitsemasi huomion.

Kun bändi on pitkin hampain suostunut jakamaan teskstisi, huomaat miten sivusi trafiikki alkaa nousta. Muistithan liittää postauksen loppuun "like"-nappulan, jota bändin fanit ja kaverit pääsevät painelemaan hyväksyvästi? Hyvä.

Jos tekstiäsi kommentoidaan, älä unohda lukijoitasi. Bloggaus on myös interaktiota lukijoiden kanssa. Jos joku uskaltautuu kommentoimaan, kohtele häntä silkkihansikkain - jututa ja kehu. Kysy jatkokysymyksiä. Anna hänelle syy kommentoida myös tulevaisuudessa.

Ja muista pysyä kylmänä, vaikka kommentti olisikin negatiivinen, on se silti arvokas.

Puhutaanko hetki pepuista?

Kuva: Benjamin Peltonen / muokattu

"Hakuna matata, sana ihana on. Hakuna matata, kertoo kohtalon. Ei huolen häivää, päivä on huoleton. Filosofiaa, näin on se vaan. Hakuna Matata", voin kuvitella Benjamin Peltosen laulaneen ennen ja jälkeen yllä olevan kuvan ottamista. Kyseessähän on kuvakaappaus suoraan herran Instagram-profiilista. Kuvassa Benjamin tekee samaa, mitä kaikki normaalit 16-vuotiaat suomalaispojat tänä päivänä: nauttii aurinkoisesta kesäpäivästä uima-altaalla, käyttäen uimakellukkeina kahden ikätoverinsa peppuja. Koska se on normaalia.

Benjaminin kuva on hyvä osoitus aikamme ehkä yhdestä oudoimmista trendeistä - nimittäin julkisesta pepputrendistä. Perseitä on jokapuolella. Olen jo muutaman vuoden joutunut kävelemään kesäisin kauniiden kaupunkiemme kaduilla lähestulkoon laput silmillä sen takia, että paljaat persposket vaanivat joka kadun nurkassa. Kaukana ovat ne ajat jolloin persettä vilautettiin maksimissaan Hennes & Mauritzin bikinikatalogissa tai alusvaateliikkeen ikkunassa. Tänä päivänä on normaalia kulkea perse paljaana kadulla, ottaa keskustan puistoissa kankut vilkkuen aurinkoa ja postata Instagramiin puolialastonkuvista meneviä peppuselfieitä (belfieitä).

Peppuja siellä, peppuja täällä. Mutta miten tähän on tultu? Oman teoriani mukaan esikuvavaltiomme Amerikan yhdysvaltojen siivittämänä. Muistan nimittäin vielä ajan ennen peppurendiä. Siitä ei ole paljon aikaa, kun huorahtavasti pukeutuvia tyttöjä katsottiin pahalla. Elettiin vuotta 2003, kun trendi sai alkunsa. Tuolloin MTV Scandinavian musiikkivideotarjonnassa koettiin rajuja muutoksia. Rock sai väistyä ja tilalle tuli video toisensa jälkeen törkeämpää ja paljastavampaa matskua. Hyvänä esimerkkinä Nellyn, Murphy Leen ja P. Diddyn peppukeskeinen Shake Ya Tailfeatheriä, jonka videossa pyöritellään peppua täysi radiomitta. Muistan vieläkin, kun näin videon ensimmäisen kerran. Tuijotin ruutua monttu auki. Oli pakko tarkistaa olinko vahingossa kanavasurffannut MTV:ltä Hustler TV:n puolelle.

Jenkeissä peppubiisejä oltiin toki nähty listoilla jo vuosia ennen Shake Ya Tailfeatheria, mutta Suomessa ilmiö (siinä missä rap genrenäkin) oli totaalisen uusi ja siksi myös niin mukaansa tempaava. Kyse ei ollut pelkästään musiikista. Kyse oli elämäntyylistä, jossa miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Tai toisin sanoen, miehillä on valtaa ja naiset ovat seksiobjekteja. Ja vaikka suurin osa meistä varmasti ajatusta vastustikin, peppuräppi provosoivine videoineen oli tullut jäädäkseen. Uusi suuntaus teki nopeasti suomalaiseen nuorisoon lähtemättömän vaikutuksen. Trendi näkyi nopeasti myös nuorisopukeutumisessa vaatteiden vähenemisenä.

Tämän päivän peppubuumi lähti kuitenkin liikkeelle vasta pari vuotta sitten. Laihdutus-, kuntoilu- ja fitness-buumin myötä. Televisio täyttyi terveellisiin elämäntapoihin kannustavista ohjelmista ja ammattitason treenaamista alettiin pakkosyöttää kansalle normaalina liikunnan harjoittamisen muotona. Vuodesta 2010 lähtien timmistä kropasta on tullut monelle uskonto, treenauksesta uskon harjoittamista ja siitä julkisuuteen puhumisesta missiotyötä. Pinnalle on noussut Crossfitin kaltaisia urheilulajimaisia treenimuotoja. Tänä päivänä timmin kropan tavoittelijoita on enemmän kuin koskaan ja tuloksia esitellään mielellään katukuvassa.

Siinä missä televisio on onnistunut pysymään melko hyvin pepputrendin ulkopuolella, internet ei. Provosoiviin uutisiin kompastuu tuon tullen "uutissivuilla". Otsikot ovat usein klikkaamista kerjäävään muotoon pakotettuja: Kenellä on paras peppu? Miten peppu kesäkuntoon? Mitkä pakarat huippuatleetilla - katso kuvat. Anna Abreun uusi musavideo - paljastaa herkkupepun. Ja me klikkaamme, me luemme. Ruokimme koneistoa, joka taas tuottaa lisää ja lisää peppu-uutisia.

Herääkin kysymys: miksi tähän suostutaan? Somevirtamme, uutisemme ja katukuvamme täytetään pikkuhiljaa pehmopornoon verrattavalla sisällöllä ja se ei tunnu haittaavan ketään. Haluammeko, että jälkipolvemme kasvaa ympäristössä, jossa naista kuvataan seksiobjektina, jonka suurin saavutus yksilönä voi olla mehevä takalisto? Ymmärrän kyllä mediatalojen miesväen kannan, mutta entäs media-alalla työskentelevät naiset?

En voi purematta hyväksyä, että pepputrendi olisi tullut jäädäkseen. Esitäkin, että asiasta aloitettaisiin julkinen keskustelu. Ensimmäinen kysymys voisi olla: pitäisikö vanhempien alkaa puuttua lastensa paljastavaan pukeutumiseen? Olisi mielestäni myös paikallaan nostaa pöydälle onko oikein levittää paljastavia kuvia "uutisina". Pakkohan sen nyt on olla jollain tavalla hyvän journalismin etiikankin vastaista. Ja siis oikeasti, eikö peppu-uutisointi haittaa journalisteina työskenteleviä henkilöitä? Mielestäni on nimittäin ensisijaisesti journalistien itsensä asia varjella ammattiaan ja sen kehitystä. Enkä usko, että yhdenkään journalistin intresseissä olisi, että pian kaikki netissä tapahtuva uutisointi on peppulinkeillä suoritettavaa klikkihuorausta.

Musta Barbaari ja #rasismi2014

Kuva: tuntematon / muokattu

Viime viikonloppuna Oulun loppuunmyydyillä Qstock-festivaaleilla todistettiin eriskummallinen tapahtumaketju. Ensin viidentoista minuutin festivaalislottia täyttyneen suomiräp-artisti Musta Barbaarin keikka lopetettiin festivaalijärjestäjien toimesta sähköjen katkaisulla. Tämän jälkeen tapahtuneesta kimpaantunut artisti juoksi kesken hänen jälkeensä esiintyneen Megadethin lavalle kesken soiton, riisui paitansa ja juoksenteli järjestysmiehiä karkuun.

Käsitykseni mukaan Musta Barbaarin keikka lopetettiin, koska se oli venynyt yliajalle. Se, vaikuttiko asiaan kenties Megadethin raiderissa mahdollisesti lukenut kohta muiden keikkojen päällekäisyyksistä jää arvailun varaan. Mikä on kuitenkin varmaa on se, että festivaaleilla soittosloteista etenkin pienempien artistien kanssa pidetään minuutin tarkasti kiinni, ja Musta Barbaari ei todellakaan ole ensimmäinen artisti, jolle kyseinen kohtalo on langennut.

Mikä kuitenkin suivaannutti itseni, ja johti päätökseen kirjoittaa tämä teksti, ei varsinaisesti liittynyt itse tapahtuneeseen mitenkään. Huomasin nimittäin tänään aamulla, että Musta Barbaari oli aloittanut Twitter-sivullaan retweet-kampanjan häsärillä #rasismi2014. Musta Barbaari on koko päivän jakanut Twitterissä kuvakaappauksia erinäisistä häneen Facebookissa kohdistuneista rasistista kommentteista. Niitä epäuskoisesti lukeneena olen alkanut hävetä suomalaisuuttani.

Facebook on selvästi raadollisempi paikka kuin Twitter, sillä Twitterissä Musta Barbaari on saanut paljon tukea ja kannatusta. Kannoin itsekin korteni kekoon ja koska twiittiäni on tätä kirjoittaessa retweetattu 45 kertaa ja suosikoitu 98 kertaa olen ymmärtänyt, että asiasta on syytä puhua laajemminkin. Alkuperäinen twiittini kuuluu: "Häkeltynyt @stadinrevityin-tulituksesta. Jos @jukkadudeson olisi tehnyt saman tempun, jengi olisi ollut ihan pähkinöinä. #rasismi2014"

Mitä kuitenkin twiitilläni oikeasti tarkoitin oli, että Musta Barbaarin tempaus antoi ihmisille mahdollisuuden sortua vihapuheeseen. Sen sijaan, että ihmiset olisivat keskittyneet siihen, oliko oikein vai väärin että Musta Barbaarin keikalta katkaistiin sähköt, tai oliko oikein että Musta Barbaari juoksi Megadethin soittaessa lavalle, keskityttiinkin epäolennaisuuksiin. Sorruttiin ala-arvoiseen haukkumiseen. En ala toistamaan solvauksia, voitte käydä lukemassa ne itse.

Haluaisinkin kysyä uudelleen kysymyksen:

Mitä jos Musta Barbaarin sijaan keskeytetty keikka olisikin ollut hypoteettinen Duudsoneiden esiintyminen, ja lavalle olisikin juossut pohjanmaalla syntynyt vaaleatukkainen suomalainen, eikä tummaihoinen James Nikander? Minkälaista keskustelua aiheesta sitten käytäisiin?

Kuka maksaa demobändin keikasta 10 euroa?

Kuva: Kati Säger

Minun piti olla kesälomalla, ainakin tästä blogista. Näemmä epäonnistuin. Ystäväni kanssa aamulla käyty keskustelu veti minut takaisin nyrkkeilykehän punaiseen nurkkaukseen. Olen tunteikas, minkäs teet. Ystäväni kertoi minulle olleensa joku aika sitten Helsingissä keikalla katsomassa kahta demobändiä. Sisäänpääsymaksu 7 euroa plus pakollinen 3 euron narikka.

Nyt osa teistä varmasti ajattelee: "No mitäs sitten? Sehän on ihan normaalia". Niinpä, nykyään se on normaalia. Aivan yhtä normaalia kuin vaikkapa se, että kyseinen keikkapaikka myy bisseä hintaan 6,5 euroa. "Sehän on ihan normaalia". Annapas kun kerron, ei muuten ole.

Kahden demobändin keikasta 10 euron sisäänpääsymaksu on yhtä oikeutettua, kuin myydä CD-levyä hintaan 23 euroa. Se on saman verran, mitä osa nimekkäistä levyttävistä artisteista pyytää headliner-keikoistaan. Suurin osa demobändeistä (anteeksi sanan käyttö negatiivisessa muodossa) ei vaan tuotantonsa tai kokemuksensa puolesta pysty tarjoamaan yhtä hyvää keikkaa, kuin nimensä vakiinnuttanut levyttävä yhtye. On väärin perustella hinta sen pohjalle, että bändejä on kaksi ja ne muka toisivat automaattisesti vastinetta sisäänpääsymaksulle.

Eikä bändeille edes jää törkeän hintaisesti sisäänpääsymaksusta juuri mitään käteen. Tässä 10 euron tapauksessa 3 euroa kokonaispotista kuoriutuu automaattisesti narikkahenkilökunnalle. Lipusta maksetaan alvit pois, jonka jälkeen lipputulot jaetaan bändin ja keikkapaikan sopimassa suhteessa, usein 30% keikkapaikalle ja 70% bändille. Lopulta bändit saavat jotain yli 3 euroa per lippu, jonka jakavat sitten kahteen pekkaan. Se tekee siis per lippu 1,5-2 euron luokkaa.

Enkä sano, että 10 euroaautomaattisesti toimisi ovelta käännyttäjänä, mutta kun päälle heitetään 6,5 euroa maksava olut, ollaan 16,5 euroa pakkasen puolella jo ennen ensimmäistä sointua.  Bändejä on kaksi, joten oluitakin on oltava ainakin kaksi. Eipä siinä 23 euroa kahdesta oluesta ja kahdesta demobändin keikasta = "kuulostaa järkevältä". No ei todellakaan kuulosta.

Samaan aikaan toisaalla samat demobändit soittavat 3 euron lipuilla paikassa, jossa ei tarvitse maksaa ilmanarikasta maksua ja oluenkin saa kelpoon 4 euron hintaan. Koska alvimaksut jätetään bändin harkinnan varaan, ne jätetään maksamatta ja koska diili on reilumpi, bändit saavat pitää 100% lipputuloista. Bändeille jää käteen se sama 1,5 euroa per lippu per bändi. Yleisö saa keikkansa ja oluensa kokonaishintaan 11 euroa. Kuulostaako järkevältä? Erittäin.

Toivoisin, että tähän ongelmaan alettaisiin pikkuhiljaa heräämään Helsingin suunnalla, vai onko oikeasti niin, että hesalaisilla on yksinkertaisesti vaan niin paljon massia, ettei meuhkaamani epäkohta olekaan oikea ongelma? On kuitenkin mielestäni väärin, että demobändit ja niiden yleisöt pakotetaan väkisin isommille bändeille rakennettuihin muotteihin. Minulle on se ja sama kuinka monta demobändiä illassa on, todennäköisesti haluan nähdä vain sen, jossa kaverini soittavat. Jos en saa keikkakokemusta minulle sopivaan hintaan, jätän menemättä. Piste.

Blogi jää kesälomalle!

Kuva: Tulensytyttäjän frendi

Kesä yllätti Tulensytyttäjän. On niin kaunis ilma, ettei vaan yksinkertaisesti kiinnosta sytytellä. Palataan syssymmällä tai kun ilmat taas paskenee ja mieli mustenee. Haluaisin uskoa, että sytyttelyinto ei enää palaa, mutta tiedän toisin. Tämä ei siis todellakaan "ollut tässä".

Jos joku kuitenkin haluaa kylpeä kirjoitetussa viisaudessani myös näin kesän aikana, annan varovaisen suosituksen toiselle blogilleni: Rie/musta. Sitä todennäköisesti päivittelen ainakin kerran viikossa myös kesälomakautena. Disclaimer: Siellä ei sytytellä, siellä parutaan.

Hyvää kesää kaikille! Ja seuratkaa nyt hyvät ihmiset mua Twitterissä. Parhaat läpät.

t. Jukka Tulensytyttäjä

Zen ja Tinder-profiilin kunnossapito

Kuva: Tulensytyttäjä

Kirjoitin huhtikuussa tekstin siitä, miten Tinder ei sovi kaikille. Teksti herätti paljon keskustelua ja etenkin Rosvot-portaalin entisenä Tinder-aktiivina tunnettu Lauri onnistui tekstini kommentteihin kirjoittamassaan puolustuspuheenvuorossa tuomaan Tinderin hyviä puolia esiin.

Laurin kauniista sanoista inspiroituneena otin leijonaa uudestaan hännästä ja loin profiilini takaisin Tinderiin. Nyt profiilini on ollut olemassa tasan viikon. Tämän tekstin oli alunperin tarkoitus olla viikon käyttöarvio Tinderistä, mutta puolessa välissä viikkoa sain paremman idean.

Tinderin maailma kun on ihan oma planeettansa. Planeetta Tinder rakentuu tuhansien ihmisten itseluomista omakuvista. Tinder-profiilin, kun saa luoda juuri itsensä näköiseksi. Juuri se, mitä puolia ihmiset valitsevat tuoda itsestään esiin on palvelun ehkä mielenkiintoisin aspekti.

Ajattelin tässä tekstissä nostaa esiin muutaman huomioni herättäneen asian ihmisten profiileissa. Otathan huomioon, että nämä havainnot pohjautuvat vain tyttöjen profiileihin:

Bikineissä hevosen selässä

Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. En olisi ikipäivänä arvannut kuinka moni tyttö on lyhyen aikuiselämänsä aikana ratsastanut hevosen selässä bikineissään. Minäkin haluan! Missä tämä on mahdollista? Loppujen lopuksi kuva on itseasiassa aika nerokas, sillä se esittelee samaan aikaan sekä ulkoista habitusta, rakkautta eläimiin että matkusteluhenkisyyttä.

Elämän viisauksia läheltä ja kaukaa

On mielestäni huvittavaa, miten monella tytöllä on oma "elämänkoodi", "motto" tai "mantra". Mielestäni vielä huvittampaa on se, että miten varsinkin "Life is short. Do what ever makes you happy."  tuntuu toistuvan sadoissa profiileissa. Huvittavinta kuitenkin on miten erityisesti "Live your live, regret nothing"-tyyppisiä mantroja viljelevillä tytöillä on aina vähiten vaatteita päällä.

Zen ja Tinder-profiilin kunnossapito

Eräällä tytöllä oli profiilissa neljä kuvaa. Kolme niistä kuvista oli yksi ja sama kuva duckface-poseerauksesta peilin edessä. Neljännessä kuvassa oli kuvattu laskeutuminen Pyynikin näköalatornista. On jollain tapaa hienoa, että henkilö joka on onnistunut laskeutumaan korkeasta tornista kuolematta, ei ole osannut poistaa Tinder-profiilistaan triplasti uploadattua kuvaa.

Olen varattu, etsin täältä vain juttuseuraa

Hmm...pistää miettimään minkälaisessa parisuhteessa ihminen elää, jos hän etsii juttuseuraa poikaystävänsä sijaan seksinvonkaamiseen leimautuneesta Tinderistä. Voihan tietenkin olla, että idae on tullut juuri nimenomaiselta poikaystävältä. "Kultu mitä jos liityttäisiin molemmat Tinderiin ihan vain juttuseuraa etsimään? Eikös olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin?"

Yksi kuva ja nolla yhteistä kiinnostuksen kohdetta

Minä tykkään Facebookissa 630 sivusta. Se on todella todella paljon. Tykkään laidasta laitaan sivuista aina jalkapallojoukkueista kaupunkeihin, komediasarjoista bändeihin, poliitikoista elintarvikebrändeihin. Jos minun kanssani ei ole yhtään yhteistä kiinnostuksen kohdetta, on se jo saavutus. Ja näitä tyyppejä tuli vastaan useampi. Kaneetiksi haluan heittää haasteen:

Luokaa uusi Facebook-profiili. Älkää tykätkö yhdestäkään sivusta. Ottakaa itsestänne niin hyvännäköinen profiilikuva kuin ikinä mahdollista. Liittykää Tinderiin ja koittakaa saada match aikaiseksi. Haluan tietää onko se mahdollista. Jos onnistutte, laittakaa kommenttikenttään screenshot. Let the best man/woman/whatever win!

Indiana Maki ja ehtymätön nuoruuden lähde?

Kuva: Musiikkivideo / Muokattu

Vähän kyllä hävettää. Tulensytyttäjä-blogin ensimmäinen artistinosto on Timo T.A. Mikkosen poikana paremmin tunnettu Matias. En vaan nähnyt vaihtoehtoa olla kirjoittamatta hänen, Maki Kolehmaisen ja Sana Mustosen tekemästä viikko sitten ilmestyneestä #Dissaa-biisistä.

Iltalehden sivuilla julkaistu uutinen ei paljasta onko kyseessä yksittäinen biisi, vai onko Matiaksen uralle luvassa jatkoa. Ehkä se johtuu siitä, että Matiasta ei olla vielä sainattu levy-yhtiölle. Jos #Dissaa otetaan hyvin vastaan, on Makilla todennäköisesti säkillinen Robinin B-raitoja, joista kasata parissa viikossa näppärä debyyttialbumi Matiakselle. Jos #Dissaa floppaa, Matiaksesta tulee yksi kivenpalanen lisää Suomen epäonnistuneiden lapsitähtien taivaalle.

Nettikiusaamisesta kertova biisi onnistui ihmeen kaupalla yllättämään allekirjoittaneen. Jo kappaleen ensimmäiset tahdit nostivat hymyn kareen suupielille. Vaikka olin vannonut itselleni tulevani vihaamaan tätä Kuuden vuoden kuuliaisuus-tuotantotiimin uutta musiikillista aikaansaannosta, onnistui #Dissaa pitämään pintansa melko armottoman tarkastelun alla.

Onhan se tosiaan niin, että Matias ei osaa laulaa. Tai jos osaa, sitä ei Makin autotunekoneiston alta kuule. Ja kyllä, sanoitukset ovat älyttömän falskit. Tuntuu siltä, että #Dissaa-biisin sanoituksien ainoa päämäärä on ollut kasata yhteen neliminuuttiseen mahdollisimman monta ajankohtaista nettitermiä. Mutta biisi itsessään, se on loistava.

En tiedä onko tarkoituksena ollut leipoa Matiaksesta uusi Robin. Ainakin biisi kuulostaa ihan Robinin biisiltä. Lopputulos jää kuitenkin vaisuksi. #Dissaa ei onnistu koukuttamaan. Siinä missä Frontside Ollie suorastaan pakotti Spotifyn luupille, #Dissaa vetää kertaheitolla takin tyhjäksi.  Kappaletta vaan ei yksinkertaisesti halua kuulla kahta kertaa enempää putkeen.

Lapsitähtienkin kanssa biisejä tehdessä ei sovi unohtaa, että kaikki jutut eivät vaan voi mennä läpi. Yksi niistä jutuista on #Dissaa-biisin kertsin outro, jossa "...dissaa aaa aaa aaa aaa aaa aaa" jäädään toistamaan ikuisuudelta tuntuvalla jäätävän kornin kuuloisella luupilla. Voisin melkein väittää, että jos kyseinen luuppi oltaisiin jätetty biisistä pois, olisi sillä ollut merkittävä vaikutus sen kuuntelukestävyyteen. Idea oli varmasti paperilla parempi kuin käytännössä.

Biisin tarkoituksena oli nostaa koulukiusaaminen tapetille. Siinä varmasti ollaan jossain määrin onnistuttu. Pelkään vaan, että kiusaajat ovat saaneet biisistä vain lisää ruutia kanuunoihinsa. Enkä usko, että kappale tulee ainakaan helpottamaan Matiaksen elämää, tai sen puoleen kenenkään muunkaan elämää koulukiusattuna lapsena. Annan kuitenkin arvosanan 10+ yrittämisestä.

Mitä tulee Makiin, tottakai toivoisin ettei mies enää yrittäisi tuottaa enempää lapsitähtiä tähän maahan. On syynsä miksi levyttävät artistit ovat normaalisti aikuisia. Syistä ilmeisin on se, että levyttävän artistin elämä on rankkaa, yksinäistä ja todellisuudesta irtaannuttavaa. Lisäksi en vaan millään voi uskoa, että Maki tekisi hyvää hyvyyttään juuri lapsille musaa. Hän tietää kuinka löysällä kohderyhmän vanhempien lompakot ovat, eikä epäile hyödyntää tietoaan.

#Dissaa on kuitenkin onnistunut sävellys ja se motivoi minut kirjoittamaan ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen yksittäisestä artistista. Kävi levy-yhtiöiden kanssa miten tahansa, toivotan Matiakselle paljon onnea elämässä. Mitä tulee #Dissaa-biisiin, jätän jokaisen oman harkintakyvyn varaan kannattaako biisi kuunnella. Klikkaa linkkiä alla päästäksesi videoon.

 Matias - #Dissaa (youtube)

Englanniksi laulavan bändin kurja tarina

Kuva: Tulensytyttäjä

Mitä tehdä, kun hyvän hypen itselleen viime vuosien aikana keränneelle demobändille on saatu haastattelut sekä Soundiin että Rumbaan. Valmistautuminen ensimmäisen albumin julkaisua varten alkaa olla paketissa. Sinkku on soinut jo pari kertaa radiossa ja jonkinlaista kuhinaa on havaittavissa sosiaalisessa mediassa. Levykauppojen tilaukset ovat kuitenkin varovaisia. Kukaan ei myöskään tunnu haluavan maksaa kunnon takuuliksaa kiertueen keikoista? Tulensytyttäjä-blogin MOT esittää: englanniksi laulavan bändin kurja tarina.

Osa 1: INKARNAATIO

Bändi tuli takavasemmalta. Pienellä budjetilla nauhoitetusta levystä tuli arvostelumenestys, jonka löysivät ensiksi hyvällä musiikkimaulla ja hittisilmällä siunatut bändiä jo jonkin aikaa seuranneet musiikkitoimittajat. Levy-yhtiö tuli vähän myöhässä, mutta ehti kuoria kermat päältä. Nettosi muutaman satasen käytännössä nollan euron investoinnilla. Illuusio menestyksestä saatiin syntymään nopeasti. Vääristellyn todellisuuskuvan perässä veneeseen naarattiin keikkamyyjä, joka kasasi nopealla aikataululla 10 keikan kiertueen maineikkaissa keikkapaikoissa.

Osa 2: ELÄMÄ

Ahne keikkamyyjä paukutti keikat sisään kovalla ylihinnalla. Myydyt keikat kuitenkin takasivat bändille mahdollisuuden lähteä kiertämään Transporterin kanssa. Miksaajaankin investoitiin lopulta, kun kerta lupasi tehdä valotkin samalla hinnalla.  Levyt saapuivat kauppoihin ja rundi alkoi. Keikat olivat viikonloppupäivinä, korkealla lipunhinnalla. Maksavia asiakkaita keikoilla oli vain kymmeniä, paitsi Helsingin keikalla, joka oli lähes loppuunmyyty. Sattumoisin Helsingin keikka oli ainoa, josta kirjoitettiin arvostelu. Vielä Hesariin. Siinä oli persnettoa tehneillä baareilla ihmettelemistä, kun Hesarin kulttuurisivuilla suitsutettiin "uuden tähden syttymistä."

Osa 3: HELVETIN PORTIT

Levyjulkkarikiertueen jälkeen bändi vetäytyy yhdessä levy-yhtiön ja keikkamyyjän kanssa purkamaan viimeisintä. Luvut eivät valehtele. Levyä oltiin kiertueen aikana myyty kaupoista vain pari sataa kappaletta. Keikkapaikoilta oli tullut noottia alhaisista väkimääristä. Bändin jäsenet harkitsevat uppoavan laivan jättämämistä. Pienen hengähdystauon jälkeen soitto alkaa kuitenkin taas maistua ja bändi alkaa työstämään uutta materiaalia. Tällä kertaa bändi päättää satsata levyn tekoon rahaa. Koska levy-yhtiöllä sitä ei ole ja keikkaliksoillakin maksettiin bensojen lisäksi ääni-/valomiehen palkka, bändi päättää investoida omia rahojaan levyntekoon.

Osa 4: JOUTSENLAULU

Uudesta isolla rahalla tuotetusta materiaalista vakuuttunut keikkamyyjä saa lyötyä läpi uuden levyn levyjulkkarirundin. Keikkapaikkoja on enemmän kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Tällä kertaa myyjällä oli enemmän aikaa hieroa päiviä. Liksat eivät tosin nousseet läheskään samalle tasolle kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Paitsi Helsingissä, jonka liksalla kustannetaan reissut lähes varmasti tappiollisille Vaasan ja Oulun keikoille. Bändi on tien päällä taas ja tuttu ääni-/valokaveri messissä. Tällä kertaa bändi maksaa hänen liksansa omasta pussistaan, tehden tietoisesti tappiota. Albumin promootiota varten kun kerta keikkaillaan, eikä tässä vaiheessa uraa viitsi enää tehdä huonon kuuloisia tai näköisiä keikkoja.

Osa 5: LIMBUS

Keikat näyttävät ja kuulostavat hyviltä.  Kiertuetuotanto on tehty ammattimaisesti. Ainoa ongelma vaan on, että mestoilla ei ole porukkaa edes sitä vähää, mitä ensimmäisen levyn julkkarirundin keikoilla. Ne taas, jotka paikalle ovat vaivaantuneet kyllä tulevat kehumaan keikan jälkeen. Harmittelevat bändin jäsenille yleisökatoa, ikään kuin kantaen itse huonoa omatuntoa bändin vetovoimattomuudesta. Levyä ei tunnu menevän kaupaksi. Ennakkokuuntelu järjestettiin isosti yhteistyössä Yle X:n kanssa, mutta levyä kuunneltiin silti vain pari sataa kertaa ennakkoon. Fyysisen levyn osti alle 100. Bändi jäi kiertueesta tappiolle, samoin levystä. Pitkän neuvottelun jälkeen bändi päättää yrittää vielä kerran. Kolmas kerta toden sanoo. Nyt kun yhtyeellä on jo kaksi levyä alla, voidaan medialle alkaa myydä uutta illuusiota: pitkän linjan suosikkiyhtyeestä.

Miksi jengi ei käy keikoilla?

Kuva: Tulensytyttäjä

Yle julkaisi viikko takaperin uutisen, jossa kerrottiin että nuoriso ei käy keikoilla enään niin usein kuin aiemmin. Uutinen oli siinä mielessä puuttellinen, että siitä ei käynyt tarkalleen ilmi mikä on tämä "aiemmin", mihin uutisessa viitattiin. Uutisen lähteetkin vaikuttivat hieman kyseenalaisilta. Tuntuu siltä, että ilmiöstä on muutenkin enemmän mututuntumaa kuin faktaa liikenteessä.

Vaikka uutinen itsessään ei välttämättä ollut napakymppi, oli siinä varmasti jotain perääkin. Olen itsekin huomannut suuren eron etenkin ns. keskisuurten bändien keikkakävijämäärissä. Siinä missä vuonna 2005 jengiä tuntui riittävän lähes jokaisen nimibändin keikalla, tänä päivänä isommatkin nimet vetävät lähes poikkeuksetta jossain vaiheessa uraansa tyhjälle salille.

Sen sijaan, että haaskaisin aikaanne arvailemalla miksi ihmiset käyvät nykyään vähemmän keikoilla kuin aiemmin, kerron teille miksi minä käyn nykyään keikoilla harvemmin kuin aiemmin. Vaikka edelleen käyn varmasti useammin keikoilla kuin 95% ihmisistä, edustan ehkä kuitenkin melko tavanomaista musiikin suurkuluttajaa. Lisäksi olen alle 30, joten kohdallani ei varsinaisesti voida puhua vielä vanhasta kalkkiksesta, joka käy keikoilla nostalgisoimassa nuoruuttaan.

Olin viime lauantaina Tampereen Klubilla MARry.:n järjestemällä keikalla, jossa esiintyivät: DJ Kridlokk, Oukkidouppi, DJ RPK ja DJ Dead-O. Keikka oli siinä mielessä oiva esimerkki siitä, miten keikan järjestäjä voi osaltaan vaikuttaa keikan houkuttelevuuteen.

Suurin ongelma, mikä ainakin itseni kuluttajana kääntää varmasti pois potentiaaliselta keikalta on liian kallis lipunhinta. Mielestäni kuluttajat määräävät bändin hinnan, ei bändi itse. Jos bändi ei kelpaa 10 eurolla, sen tulisi myydä lippuja 8 eurolla - ei 15 eurolla. Mielestäni ei ole bändin fanien vastuulla kattaa bändien liian korkea kulurakenne. Korkeat kulut pitäisi kattaa uusilla bändistä kiinnostuneilla kuulijoilla, eikä rahastamalla kuiviin jo olemassa olevia.

Toinen mainittava ongelma usein on illan ohjelma, eli lineup. Käytän nyt MARry.:ä esimerkkinä hyvästä ohjelmasta, sillä perjantaisen lineup oli mietitty viimeisen päälle. Ilta alkoi ammatti-DJ:n soittamalla musalla (huom. keikkapaikat: ei yhtä kuin DJ soittorasia), jonka jälkeen lauteille astui illan pääesiintyjän kanssa saman henkinen, mutta sopivan erilainen nouseva artisti. Kyseisen artistin jälkeen settinsä soitti toinen ammatti-DJ, jonka jälkeen lauteille nousi pääesiintyjä.

Ilta ei siis kulkenut kaavalla: Jengi sisään, check. DJ soittorasia, check. Keikka, check. DJ soittorasia, check. Jengi pihalle, check. Ohjelma oltiin mietitty etukäteen ja kuluttajan oli helppo viihtyä mestoilla koko ilta. Ei tullut sitä pakottavaa tarvetta lähteä seuraavaan mestaan. MARry. tosin mokasi mielestäni ehkä oleellisimman asian, eli aikataulut. Ensimmäinen keikka alkoi klo 23 ja pääesiintyjä aloitti vasta klo 01 jälkeen. Se on aivan liian myöhään.

Mutta jos jatketaan vielä sillä, mitä MARry. teki oikein, niin MARry. onnistui tarjoamaan aivan uskomattoman kovan illan järkevällä (lue: halvalla) lipunhinnalla. Liput maksoivat ovelta 8 euroa, joka on mielestäni todella maltillinen hinta useamman nosteessa olevan kovan kotimaisen räppärin tähdittämälle keikalle. MARry. onnistui myös ennakkolippujen myynnissä, jotka olivat vain 6 euroa (sisältäen narikan!!!!). Eli selvästi halvemmat kuin ovelta myydyt. HOX!

Se lähteekö ihminen keikalle on pienestä kiinni. MARry.:n erinomaisen tapahtumatuottamisen ansiosta minä lähdin räppikeikalle, mitä en olisi normaaliolosuhteissa ikinä muuten tehnyt. Täysin samoista syistä saattaisin hyvinkin jättää menemättä lempparibändini keikalle. Ehkä pyyntöni keikkapaikoille, tapahtumatuottajille ja keikkamyyjille siis olisi: miettikää kuluttajaa.

Keväisiä ilmiöitä

Kuva: Tulensytyttäjä

Kuten moni on jo huomannut, aamuaurinko paistaa jo ennen kello seitsemää verhon kaikista raoista sisään. Unikeoille kevät on kuin myrkkyä viinissä, mutta Tulensytyttäjä-blogissa kehitys on otettu ilomielin vastaan. Tänään tarkistelemmekin vuodenajan hengessä keväisiä ilmiöitä.

Festarijulkistukset

Kesän festarit tulevat jo kovaa vauhtia kulman takaa. Kaikki odottaa jo kieli pitkällä mikä festivaali nappaa isoimman vonkaleen ja kenen lippu on tänä vuonna edukkain. Päätökset tehdään millimetriviivoittimen tarkkuudella, kunnes päästään itse festivaalille. Siellä vedetään pää täyteen viinaa ja sammutaan ylipainoisen festivaaliheilan alle kusenhajuiseen telttaan.

Juoksutrikoot

Juoksutrikoot on hyvä keksintö. Saavat juoksemisen tuntumaan paljon helpommalta. On ne kyllä aika hölmön näköiset, mutta korostavat mukavasti pakaroita. Kuka nyt ei haluaisi nähdä peppua juoksutrikoissa? Varsinkin, kun peppu kuuluu jylhän miehekkäästi tepastelevalle adonikselle.

Terassit

Terassit ovat kuin ihmisille tehtyjä karsinoita. Täynnä lajitovereita, jotka näennäisesti nauttivat olostaan. Kutsuvia aurinkoisella ilmalla. Hyviä myös sen takia, että niillä saa polttaa röökiä. Paljonko kalja maksoikaan nykyään terassilla 6 euroa? Ai, vaan 5 euroa, törkeen halpa.

Vappu

Vapun alkuperäinen funktio oli toimia työtä painaville työläisille vapaapäivänä arjesta keskellä viikkoa. Mistä lähtien vappu on ollut ylioppilaiden ja haalariväen juhla? Ja se lakki? Ihan kuin amikset eivät näkisi jo hieman ylöspäin suunnatusta klyyvarista, kuka on käynyt lukion ja kuka ei.

Jääkiekon MM-kisat

Niin, ketä kiinnostaa olympiavuoden jääkiekon MM-kisat? Ei ketään. Paitsi sitten, kun Suomi voittaa kultaa. Sen jälkeen kukaan ei enää muista, mitkä kaikki maat lähtivät mukaan käytännössä farmitason joukkueella. Tärkeintä on, että poika saunoo. Ja sehän jumaliste saunoo.

Feissaajat

Mikä hieno duuni! Pääsee tukemaan tärkeitä arvoja ja puhumaan niistä ihmisten kanssa. Ainoa mutta on, että joka ikistä vastaan kävelevää ihmistä vituttaa yli kaiken, kun juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt vihervasemmistoa pinssillä tukeva silmälasipää pysäyttää kadulla paasatakseen rahaa vastaan ihmisoikeuksista, kuin jeesuksen sanaan hurahtanut iowalainen kuoripoika.

Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.

Talihina Sky: The Story of Kings of Leon

Kuva: Collider.com / Muokattu

Jatketaan sarjassamme "Tulensytyttäjä testaa". Viimeksi kokeilimme Tinderiä. Tänään vuorossa musiikkidokumentti. Käytin pääsiäislomastani ison pätkän katsoen musiikkidokkareita jenkkien Netflixistä. Haaviini valikoituivat Katy Perrystä kertova Part Of Me, Kings of Leonin tarinan kertova Talihina Sky, sekä kanadalaisten sisarusten Tegan and Saran Get Along.

Jos ihmettelet miten Jenkkien Netflixin saa näkyviin, niin suosittelen lataamaan Firefoxiin lisäosan nimeltä Mediahint. Jenkkiläisessä on mainittavasti laajempi tarjonta, kuin suomalaisessa. Tämä näkyy eritoten sarjojen tuotantokausien määrissä. Siinä missä Suomen Netflixissä jotain sarjaa on tarjolla vain rajattu 2 tuotantokautta, jenkkien vastaassa tarjolla on kaikki tuotantokaudet. Jenkkien Netflixissä on myös enemmän erikoisuuksia, kuten musadokkareita.

Yliannostuksen välttääkseni referoin teille vain dokumentin Kings Of Leonista. Se oli katsomistani kolmesta paras, joskin annan hyväksynnän sinetin myöskin Katy Perry -dokkarille. Toisin kuin Katy Perryssä, Kings Of Leon -dokumentti ei kertonut pelkästään artistista itsestään, vaan myös sen juurista. Talihina Sky -nimi juontaa juurensa Kings Of Leonin kotikapungista. Talihina on 1000 asukkaan takapajula keskellä punaniskaisinta Amerikkaa, Oklahoman osavaltiossa.

Kings Of Leon on kolmen Followillin veljeksen ja heidän serkkunsa bändi. Dokumentin pääpaino on Followillien veljesten paluussa synnynmaisemiinsa. Talihinassa veljekset kertovat minkälaista on kasvaa piskuisessa kylässä, jonka asuintalot ovat käytännössä pystytte keskelle metsää. Kylässä on vain yksi kauppa ja sen asukkaat ovat rutiköyhiä juntteja, sekä syvästi uskovaisia. 

Veljesten isä oli saarnamies, joka työkseen kiersi keräämässä seurakunnille rahaa. Veljekset Nathan ja Caleb kiersivät aikoinaan isänsä kanssa seurakunnissa esittämässä hengellisiä lauluja. Lopulta veljekset päätyivät tekemään omia biisejä ja saivat levydiilin New Yorkista.

Levytyssopimuksen yhtenä ehtona oli, että Nathanin ja Calebin oli kasattava ympärilleen bändi. Niinpä he pyysivät kolmatta veljestä Jaredia, joka ei ollut koskaan soittanut mitään soitinta basistikseen, sekä Matthew-serkkupoikaa toiseen kitaraan. Syntyi Kings Of Leon.

Wikipediasta selvisi, että vaikka dokumentti antaa ymmärtää, että veljekset olisivat vielä sainauksensa aikoihin asuneet Talihinassa, muuttivat he oikeasti Nashvilleen vanhempiensa avioeron yhteydessä vuonna 1997. Diili RCA Recordsin kanssa kirjoitettiin vasta vuonna 2002.

Dokumentti on kuvattu Only by the Nightin aikoihin, eli n. 2007-2008. Nauhalle on päätynyt edellä mainitun lisäksi mm. studiosessiomateriaalia, kiertuekuvaa, sekä kiertuesekoilua ja haastatteluja. Dokumentti ei piilottele mm. bändin jäsenten alkoholiongelmia tai huumeidenkäyttöä.

Dokumentti tuo hyvin esille, miten paljon äärikristillinen kasvatus on jättänyt Followilleihin arpia. Kaikki mikä on normaalissa maailmassa sallittua, on ollut heille kiellyttyä - saatanan tuotosta. Dokumentissä veljeksistä pystyy aistimaan tietynlaista kahleista vapautumiseen pyrkimistä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, miten paljon he ovat jo noihin aikoihin ehtineet saavuttaa. 

Tässä linkki dokkariin. Pistäkää pyörimään. Hyvää lauantaita!

Tinder ei sovi kaikille

Kuva: Tulensytyttäjä

Deittailumaailmassa ollaan viimeisten kuukausien aikana puhuttu vain yhdestä potentiaalisesta palvelusta - Tinderistä. Niille, joille palvelu ei ole vielä tuttu, tulee se todennäköisesti olemaan tämän tekstin lukemisen jälkeen. Nälkä kasvaa syödessä. Näin ainakin itselleni kävi.

Muistan kuulleeni ensimmäistä kertaa Tinderistä viime joulukuussa. Olin käymässä Helsingissä ja yksi ystävättäreni mainitsi käyttävänsä palvelua. En kuitenkaan saanut lupaa nähdä, miltä Tinder-applikaatio näyttää. Se oli outoa. Tuohon aikaan Tinderistä puhuttiin monella nimellä. Usein sanat "pettäminen" ja "seksi" mainittiin Tinderin yhteydessä. Unohdin koko jutun palattuani reissulta.

Kului kolme kuukautta, kunnes Tinder teki paluun elämääni. Liityin Tulensytyttäjä-blogin tiimoilta Twitteriin ja törmäsin sitä kautta Rosvot-blogiportaalin Laurin soittolistaviikon Tinder-postaukseen. Tällä kertaa otin askeleen lähemmäs Tinderin maailmaa. Selvitin miltä applikaatio näyttää ja miten palvelu toimii. Luin mielenkiinnosta muutaman Tinder-testiartikkelin netistä.

Twitterissä Tinderiin liittyviin postauksiin törmää päivittäin. "Tinder kuumaksi" ja sitä rataa. En voinut olla lataamatta applikaatiota. Olin utelias. Minun oli pakko tietää mistä ihmiset puhuvat. Mikä on tämä uusi ihmeellinen applikaatio, joka pelastaa kaikki maailman yksinäiset ihmiset?

Asensin Tinderin puhelimeeni. Se oli jännittävä hetki, jopa jollain tavalla pelottava. Ensimmäinen paskahalvausshokki tulikin vastaan heti avatessani applikaation ensimmäistä kertaa: "Kirjaudu sisään Facebook-tunnuksilla." Ajattelin, että the hell to the no muuten kirjaudu. Kirjauduin.

Tinder latasi Facebook-profiilikuvistani näpsäkän neljän suoran, josta muodostui Tinder-profiilini. Tämän jälkeen ruudulleni pamahti tuntemattoman tytön naama, "Sara, 18." Voi helvetti, eikä. Meillä ei ollut Tinderiin mukaan muuta yhteistä paitsi fakta, että olemme molemmat olleet yhdessä elämän vaiheessa kahdeksantoista. Game on. Swaippasin Saran nopeasti sivuun, ikäväkseni väärälle puolelle. "Tykkäätkö? Vetämällä kuvaa oikealle ilmoitat, että tykkäät henkilöstä Sara." Jos olisin 35-v., ehdottelisiko Tinder minulle yhä 18-vuotiaita tyttöjä?

Tutkin applikaation käyttöliittymää. Tutkiessani tajusin, että minun Tinder oli valinnut profiilini kuvat neljästä tuoreimmasta Facebook-profiilikuvastani. Sillä hetkellä kuvissani oli ollut yksi Andy Warholin polaroid-kuva, Tulensytyttäjä-blogin profiilikuva, yksi kuva hengenpelastajasta, sekä yksi Turun palloseuran jääkiekkojoukkueen logo. Hyviä kuvia kaikki, mutta ei välttämättä tuntemattoman naikkosen analyyttisen swaippailusormen kestäviä.

Aikani järjesteltyä kuviani tajusin, ettei minulla yksinkertaisesti ole Facebookissa Tinderiin sopivia kuvia. En halunnut ottaa Tinderiä varten itsestäni uusiakaan kuvia. Se vaikutti ajatuksena jotenkin teennäiseltä. Toisaalta sitä suurin osa Tinder-profiileista on - teennäisiä. Ne myyvät mielikuvaa omistajastaan todellisuuden sijaan. Päätin jatkaa rupuisella profiilillani. Ainakin se oli aito.

Pääsin viimein swaippailemaan muiden käyttäjien kuvia. Isolla osalla ei ollut kanssani yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Niillä joilla oli,  se oli useimmiten joko Red Hot Chili Peppers tai Sex And The City. Muutamien kanssa meillä oli yhteisiä kavereita. Usein sellaisia kavereita, joiden roikkumista kaverilistallani mietin itsekin aina silloin tällöin.

Masennuin nopeasti swaippalessani tuntemattomia naisia punaiseen laatikkoon. Vaikka vastaani tuli muutama oikeasti varteenotettava neitikokelas, en päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että he näkisivät rupuisen profiilini ja heittäisivät minut sen perusteella punaiseen laatikkoon.

Täytyy mainita tosin, että yksi Tinderin hyvistä puolista on se, että käyttäjä ei koskaan saa tietää, jos joku on painanut hänen kohdallaan punaista. Ainoastaan, jos joku on painanut vihreää ja silloinkin vain, jos käyttäjä on itse painanut kyseisen henkilön kohdalla niin ikään vihreää.

Lopulta aloin miettiä, mitä tapahtuisi jos potentiaaliset matchit eivät heittäisikään minua punaiseen laatikkoon, vaan painasivat vihreää. Ding ding: "You have a match." Voi paska, sitten joku varmaan haluaisi jutellakin. Minunhan pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa voisi sanoa? "Höhö, kelaa jos joskus saatais lapsia ja kerrottais niille, että äiti ja isi tapasi Tinderissä." Ehei, ei ainakaan tuota. Ahdistava ajatus.

Parasta Tinderissä on se, että siinä ei varsinaisesti voi hävitä mitään. Se ei myöskään velvoita mihinkään. Kenellekään ei ole pakko jutella. Kenenkään kohdalla ei ole pakko painaa vihreää. Joskin Tinderin käyttäminen pelkkään leikkimiseen käy nopeasti puuduttavaksi.

Lyhyen tutustumisen jälkeen väittäisin, että Tinder palvelee parhaiten jo oikeaa deittimaailmaa dominoivia hyvännäköisiä pikasuhteiden metsästäjiä. Mitä muutakaan voi odottaa palvelulta, jossa päätökset tehdään nopeasti pinnalliselta pohjalta ja kerran swaipattuun ei voi enää palata?

Noin puolen tunnin seikkailun jälkeen poistin tilini Tinderistä. Totesin, että Tinderin liekki on liian kuuma minun leikkeihini. Mieleeni jäi kuitenkin polttelemaan kaikki ne kerrat, kun olen kuullut ihmisten puhuvan Tinderistä positiiviseen sävyyn. Itse koin applikaation pinnalliseksi, ahdistavaksi ja yksityisyyttäni loukkaavaksi. En myöskään voinut olla miettimättä mitä tuttuni ajattelisivat, jos törmäisivät kuvaani Tinderissä. Siellä se kaveri vaan heruttelee. En ole heruttaja luonne.

Pysyvämpää juttua itselleen etsivälle Tinder ei todennäköisesti tarjoa paljoakaan, mutta kuten sanoin ei siitä haittakaan ole. Etenkin epäsosiaaliselle ihmiselle Tinder saattaa olla juuri oikea väylä päästä jutulle ylipäänsä toista sukupuolta edustavan ihmisen kanssa. Mitä tulee itseeni, haluan ainakin toistaiseksi uskoa, että tässä maailmassa on vielä paikka ihmisille, jotka tapaavat toisensa IRL, in real life, eikä (lainatakseni Rosvot-Lauria) URL.

Jos uskoni joskus järkkyy, toivon että Tinder saa kilpailijan sellaisesta sovelluksesta, jossa ulkonäkö ei ole se määräävin tekijä ja tilaa olisi myös puhtaasti kavereita etsivälle.

Musa-alan seitsemän kuolemansyntiä

Kuva: blog.seattlepi.com

Hyvää vuotuista Jeesuksen yläsnousemuksen juhlapäivää. Pääsiäisenä maistuu mämmi ja muna, mutta toki myös laatuviihde. Siksi Tulensytyttäjä-blogi esittelee tänään pääsiäisteemaisen musa-alan seitsemän kuolettavaa syntiä. Asioita, joita voi nähdä ja kokea lähes päivittäin.

1. Ylpeys (turhamaisuus)

Musa-ala jakautuu kahdenlaisiin ihmisiin: niihin, jotka tekee ja niihin, jotka elävät siivellä. Tekijöitä alalla on raffilta arviolta 10% kokonaismäärästä.* Tekijöitä harvemmin tapaa messuilla pyöreiden - ihailevilla katseilla katettujen pöytien - ympärillä leveilemässä. Siivelläeläjiä taas sitäkin useammin. Musiikki ja media -tapahtuma Industry Awards -gaalansa kanssa on ylpeyden kehto. Kysymys vaan kuuluu: kuka kehui ketä ja kenen nenä oli ruskein? Kuka otti palkintonsa vastaan ja kuka oli ylpein? Ylpeys ja turhamaisuus ovat asioita, jotka eivät tule saavutusten kautta, vaan geeniperimänä. Rakas alamme vetää turhamaisia ihmisiä puoleensa.

2. Kateus

Kateus on sitä, kun toinen pärjää ja toinen ei. Kateus on sitä, kun yksi suomalaisbändi pärjää maailmalla, muiden potentiaalisten vientitoivojen katsellen verenmaku suussa vierestä. Uskoisin, että kateus on jotain sellaista mitä todistetaan joka vuosi varsinkin showcaseissa. Tänä vuonna esim. The Great Escape -festivaalilla nähdään Jaakko Eino Kalevi, Satellite Stories, The New Tigers, Mirel Wagner,The Scenes, Sin Cos Tan, Suvi, NEØV sekä Von Hertzen Brothers. Saa nähdä kuka palaa briteistä voittajana, ja kuka näppejään nuolevana luuserina. 

3. Viha

Viha on varmasti sitä, mitä GAEA / Exogenicin toimistolla koettiin, kun yhtiön selkein kiintotähti French Films otti ja lähti Fullsteam Managementille.** Varsasta koniksi loppumattomalla äidinmaitopullolla ja rakkaudella kasvatettu yhtye näki mahdollisuutensa ja käytti sen. Musa-alalla kun hetkeksi torkahtaa, voipi kaiken menhettää. Kaikkien ollessa yhtä itsekkäitä ja ajatellessa vain omaa etuaan, ei varsinaisesti voi osoittaa sormella kuin omaa peilikuvaansa. 

4. Laiskuus

Koomikko Jerry Seinfeld sanoi Improv -dokumentissa, että standup-komedian käsiin räjähtäneestä suosiosta huolimatta vain yksi koomikko 13 vuodessa menestyy ihan oikeasti isosti. Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että koomikot ovat niin laiskaa porukkaa, että eivät vaan yksinkertaisesti jaksa tehdä töitä menestymisensä eteen. Tismalleen sama tauti vaivaa myös musa-alaa, etenkin Suomessa. Täällä bändit käyvät kerran viikossa "vähän reenailemassa" ja viikonloppuisin testailevat sitten Loosessa, että jos lähtis. News flash, ei lähde!

5. Ahneus

Ahneus näkyy musa-alalla tietynlaisena "rahat pois"-mentaliteettinä. Se näyttäytyy mm. silloin, kun iskelmätähti Cheek tajuaa, että sen sijaan että hän vetäisi vain yhden stadionkeikan, voisi hän samalla vaivalla vetää kaksi. Sen sijaan, että tekisi jotain aidosti spesiaalia ja nettoaisi 100 000 euroa, ottaa hän mielummin 200 000 euroa ja poraa kertaheitolla koko kaivon öljystä tyhjäksi. Ahneus on musa-alalla myös sitä, kun artistit tuotteistavat yhtyeensä ja omaehtoisesti värjäävät sen viimeisenkin puhtaanvalkoisen nurkan taiteessaan kusenkeltaiseksi.

6. Ylensyönti

Vai pitäisikö sanoa Ylen syönti? Kaikki alkoi, kun X-ryhmän toimittaja Tomi Saarisesta tehtiin Yle X:n musiikkipäällikkö. Saarisen missio oli muuttaa valtion rahoilla pyörivä värikäs Yle X kaupallisten radiokanavien kanssa kilpailevaksi voittoa tekeväksi mediaksi. Hän onnistuikin. Ikävä kyllä prosessin aikana suurin osa musiikin erikoisohjelmista tippui pois. Samalla kanavan musiikkitarjonnan monipuolisuus otti ison kolhun. Saarinen tarjosi kanavan kuluttajille, mitä kuluttajat tahtoivat. Yle X luopui sivistäjän roolista ja muuntautui isännästä rengiksi.

7. Himo

Jos saisin joka kerta euron, kun yksi bändi hajoaa sen takia, että jonkun soittajan tyttöystävä on pettänyt bändin toisen soittajan kanssa, tai jonkun bändin soittaja on pettänyt tyttöystäväänsä bändin intohimoisen fanin kanssa, olisin varmasti miljonääri. Musiikkiala pyörii himon ympärillä, oli kyse sitten soittajista tai faneista. Mikään ei ole parempaa kuin kaataa lempiyhtyeen jäsen hikisen keikan jälkeen bäkkärin sohvalle ja tehdä syntiä. Jumalan silmien edessä - syntiä. Eikä mikään ole parempi motivaattori tehdä musiikkia, kuin himo menestyä, saada julkisuutta ja loputtomasti seksiä. Paitsi nöösipoikaindiessä, jossa musiikki on kai olevinaan "itseilmaisua."


(*=ei perustu minkäänlaiseen lähteeseen) 

(**=väärää tietoa, joka selvisi julkaisun jälkeen. Tulensytyttäjä-blogi pahoittelee toimituksen virhettä)

Haloo Helsinki! YO-talolla, 11.4.2014

Kuva: Tulensytyttäjä

Aloitan tekstin sanomalla, että Tulensytyttäjä-blogi ei tunne termiä livearvio. Tulensytyttäjä suosii "kapteenin loki"-tyyppistä tarinankerrontaa. Teksti on rakennettu puhelimeni muistiin kirjoittamistani havainnoista. Havainnot ovat hyvä representaatio siitä, mitä pyörii pikkubändien keikoilla normaalisti viihtyvän kirjoittajan mielessä kotimaisen listajyrän keikalla.

Tulensytyttäjä-blogin Haloo Helsinki! -loki:

Viimeksi portsari esti, tällä kertaa mahdollisti. Levy-yhtiön lupaama listapaikka oli jäänyt uupumaan. Miksi listapaikat eivät koskaan ole kiveen hakattuja? Onneksi YO-talon ovella oli tuttu mies. Päästi sisään, hyvä mies. Tammerfestillä jouduin tyytyä katsomaan Haloo Helsingin keikan alueen ulkopuolelta, koska en päässyt sisään uuden karhean sateenvarjoni kanssa.

Kun katson Haloo Helsingin kaunista nuorta yleisöä, en voi olla miettimättä miltä he näyttävät viisikymmentävuotiaina. Millaisiakohan ihmisiä heistä kasvaa? En voi tietää.

Loppuunmyyty YO-talo on kova suoritus. Kuulijakuntaa on selvästi - jos ei nyt vauvasta vaariin - niin ainakin isään asti. Ennen keikkaa yleisössä vallitsee vaivaannuttava tunnelma. Jos tämä olisi pommisuoja ja Suomi olisi sodassa, puhuisivatkohan nämä ihmiset toisilleen? Yksi vanha äijä puhuu kahdelle nuorelle tytölle. Onkohan hän huoltaja, vain ystävällinen, vai perverssi?

En ole kohdeyleisöä, en tunne ketään. Nyt olisi hyvä mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.

Oikealla puolellani seisova GANT-mies pieraisi juuri. Hän on itseään selvästi kauniimmassa naisseurassa. Rahaa on varmasti paljon, ei kehtaisi muuten pierrä julkisesti. Nyt kaikki luulevat varmaan, että se olin minä. "Ei GANT-mies piereskele, hän on niin hyvin pukeutunut."

Odotellessani keikan alkua en voi olla miettimättä mitä oikeasti teen täällä. Mihin olen lusikkani tunkenut? Vaikka pidän Haloo Helsingistä, minun ei olisi pitänyt tulla tänne tänään. Enää ei pääse lähtemäänkään. Niin paljon jengiä. Kaljakin loppui, sitäkään ei saa lisää.

Ei ole kauhean kannattavaa bisnestä sijoittaa baaritiskejä sellaisiin paikkoihin, joista yleisö ei pääse hakemaan kaljaa. Voisin juoda nyt itseni mukavaksi, mutta se ei ole mahdollista. Olen siis vittumainen. Loppuunmyyty keikkapaikka on ahdistava paikka. Ei ihmekään, että jengi ei enää halua käydä keikoilla. Toisaalta yökerhoissa on vielä kamalampaa.

Tilaa on niin vähän, että vasemmalla puolellani seisovan söpöhkön lukiopojan mimmi hinkkaa itseään jalkaani vasten. Liian hyvät taustamusat kai, kun ei osaa pysyä paikallaan. Liian ahdasta, miksi laitoin tänään näin kireät housut? Takaani yleisön läpi tuuppinut amis tissiblondinsa kanssa kaatoi sokerisidunsa päälleni. Mimmillä oli bisse, äijällä sidu. Oikeesti. No nyt, ei ainakaan haise enää GANT-miehen pieru, vaan sidu. Kenkäni ovat liimautuneet lattiaan.

Vihdoin Haloo Helsinki! aloittaa. Eka biisi Haloo Helsinki! Elli näyttää ihan Courtney Lovelta. Narc chick -look. Hän katsoo minua hullun isoiksi avatuilla silmillään. Ajattelin etukäteen, että Elli olisi enemmän sellainen tavallisen juuri yliopiston aloittaneen helsinkiläistytön näköinen, mutta hänhän muistuttaa enemmän nuorta Kaija Koota. Asennetta enemmän kuin laumalla villihevosia. Kasvoilla satojen keikkojen ja tuhansien kilometrien lukemat.

Haloo Helsingin soittajapojat ovat kunnollisen näköisiä nuoria. Lavan vasemmalla puolella avoimesti hymyilevä kitaristi tuo mieleeni työpaikkani turvallisuuskouluttajan ja Coldplayn laulajan. Oikeanpuoleinen kitaristi taas näyttää vähän veljeltäni nuorempana ja ilman laseja. Yhtyeen rumpali tuo mieleeni menestyvän lakimiehen New Yorkista. Miksiköhän hän on valinnut rummut lakikirjan sijaan? Better stick with what you know-tyyppinen tilanne?

Carpe Diem lähtee soimaan. Sitä edelsi herttainen välispiikki siitä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Haloo Helsinki! soittaa YO-talolla. Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen, sillä YO-talo on isoille kotimaisille bändeille ehdottoman hyvä keikkapaikka. Vetää juuri sopivasti porukkaa ja on tunnelmaltaan ainotlaatuinen. YO-talolla yleisö pääsee lähemmäksi esiintyjää, kuin Klubilla. Se on mielestäni vain hyvä asia. Paitsi, jos yleisössä on hulluja idiootteja.

Epe Helenius seisoo lavan vieressä. En pääse näkemäni yli. Mitä Epe Helenius tekee Haloo Helsingin keikalla? Toisaalta, mitä minä teen Haloo Helsingin keikalla, ja miksi GANT-mies talloo jatkuvasti varpaitani? Eikö hän näe, että olen ajautunut voileipä-asetelemaan hänen ja miksauspöydän kantolaatikon kanssa. GANT-mies haisee hieltä ja tupakalta. En voi ymmärtää miksi joku haluaisi viettää aikaa GANT-miehen kanssa.

Lyriikat ovat selvästi Haloo Helsingin kantava voima. Yleisö osaa kaikkien biisien sanat, eikä pelkää laulaa mukana. Joissain biiseissä eläytyminen on jopa niin voimakasta, että en kuule Ellin ääntä yleisön alta. Toisella puolellani näen, kun itseni ikäinen nainen laulaa silmät kiinni ja kyynel poskella vierien juuri vuoden biisi -palkinnon voittaneen Vapaus Käteen Jään säkeistöä. Hän selvästi tietää mistä kappale kertoo. Näky on koskettava.

Keikan päätteeksi bändi taputetaan lavalle esittämään encoreja. Yleisö haluaa selvästi osoittaa bändille, mitä se yleisölle merkitsee. Elli on todella inspiroiva ihminen. Hän on oma itsensä ja puhuu viisaita, silti yrittämättä kuulostaa viisaalta. Arvostan Elliä todella paljon. Hän kirjoittaa todella hyviä tekstejä ja selvästi elää tekstiensä veroisesti. Loistava roolimalli.

Elli kiittää äänimiestä, valomiestä, teknikkoa ja merkkarimyyjää, sekä tottakai yleisöään. On aina mieltä lämmittävää, kun artistit muistavat, että hyvä show ei rakennu pelkästään bändin voimin. Vielä viimeinen biisi Maailman Toisella Puolen. Yleisö laulaa koko biisin ajan niin kovaa, ettei Ellin tarvitse edes koskea mikrofoniin. Hän on ilmeisen liikuttunut. Niin olen minäkin.

Suomi on Aku Ankkojen luvattu maa

Kuva: Pois työpöydältä -blogi / Muokattu

Katsoin taannoin dokumentin nimeltä Park Avenue: Money, Power and the American Dream. Dokumentti käsitteli pientä kadun pätkää New Yorkissa, jota asuttaa suuri osa maan vauraimmista ihmisistä. Dokumentissa sivuttiin amerikkalaisen talouspolitiikan lisäksi mm. amerikkalaista unelmaa, jota ei dokumentin tekijöiden mukaan ole enää olemassa sen alkuperäisessä muodossa.

Aikojen alussa Amerikka oli paikka, jossa jokaisella oli mahdollisuus tehdä oma onnensa. Nyt tilanne Amerikassa on kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa yhteiskunnan alin kerros on tuomittu epäonnistumaan syntymästä lähtien. Työttömyys kasvaa, kouluihin tai sairasvakuutuksiin ei ole varaa ja sellaisten töiden palkat, joihin pääsee ilman koulutusta ovat niin pieniä, että perus elintason ylläpitämiseen vaaditaan kaksi työpaikkaa.

Tilanne muistuttaa erää fiksattua Monopoli-peliä. Alkuasetelmassa toiselle pelaajalle on annettu tuplasti enemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua kahden nopan yhteislukemalla, kun taas toiselle pelaajalle on annettu tuplasti vähemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua vain yhden nopan lukemalla. Toinen puoli menestyy, toinen ei. Asetelma on lähtökohtaisesti epäreilu.

Suomessa uskotaan amerikkalaiseen unelmaan. Jos ei nyt ihan sen täydessä mittakaavassa, ainakin sen perusideologiassa: jokainen on oman onnensa seppä. Suomi on maa, jossa on todella vaikea tulla rikkaaksi työtä tekemällä. Yrittäjyys on ehkä jopa kivisempi polku. Verottaja rankaisee ankaralla kädellä menestyjää, mutta helpolla ei pääse häviäjäkään.

Amerikkalaisen unelman ideologia näkyykin asenteissa. Täällä se vain toteutuu hieman vinksahtaneesti. Luin jonkin aikaa sitten Aamulehdestä Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen maalivahti Noora Rätyn mietteitä suomalaisen ja amerikkalaisen kannustuskulttuurin eroista. Räty kertoo, että suurimmat erot näkyvät siinä, että amerikkalaiset haluavat nähdä läheistensä onnistuvan ja tukevat heitä sydämensä pohjasta matkalla huipulle.

Suomessa kulttuuri on erilainen. Kannustusta ei lähtökohtaisesti heru. Ei yhteiskunnalta, ei perheeltä, ei ystäviltä, eikä ainakaan kollegoilta. Suomessa ei tehdä yhteistyötä, täällä kilpaillaan. Eteenpäin on mentävä omin voimin ja lähimmäisten vastustuksesta huolimatta. Suomessa kun omia ei pelkästään olla kannustamatta, vaan heitä koitetaan jarruttaa.

Jos Suomessa epäonnistuu, se on oma vika. Epäonnistujille ei heru sympatiaa. "Mitäs yritit, kyllä me koitettiin sanoa sulle ettei tosta kuitenkaan mitään tule." Kuulostaako tutulta? Sen sijaan, että tarjottaisiin olkapäätä johon itkeä tai annettaisiin tukea nousta jaloille ja yrittää uudestaan, epäonnistumisilla mässäillään. Veistä käännetään haavassa niin kauan, että syntyy täysi ympyrä.

Onnistumisista taas ei saa puhua ääneen. Suomalaiset vihaavat menestystarinoita. Yhteiskuntana olemme kuin lauma katkeria Aku Ankkoja. Menestyjät nähdään Hannu Hanhina, suomalaisen yhteiskunnan vihollisina. Ei ihme, että menestyjät hylkäävät Suomen. Heillä ei ole vaihtoehtoa. Sen lisäksi, että ajamme heidät ulos rajoiltamme, leimaamme heidät perään maanpettureiksi.

Disclaimer: Tämä teksti ei liity mitenkään Nalle Wahlroosiin. Tämä teksti on kirjoitettu ennen "Nalle-gatea." Tulensytyttäjä-blogia ei voisi vähempääkään kiinnostaa Nalle Wahlroos.

Perussuomalaisten vaalikampanjabiisit

Kuva: Tulensytyttäjä

Disclaimer: Tekstissä esitetyt väittämät eivät pidä paikkaansa. Teksti ei pohjaudu faktoihin, eikä yksikään tekstissä esitetyistä mielipiteistä ole Perussuomaisen puolueen esittämä.

Kuten jokainen varmasti tietää, eduskuntavaalit ovat taas oven takana. Lähestulkoon tasan vuoden päästä tästä päivästä Arkadianmäelle valitaan taas uusia kansanedustajia. Ehdokkaiden kampanjointi ei ole vielä alkanut, mutta se ei tarkoita sitä etteikö kampanjoita oltaisi jo alettu suunnittelemaan. Tällä hetkellä ehdokkaat vielä kasaavat budjettejaan.

Joitan yleisiä vaalikampanjalinjauksia puolueiden sisällä on jo suunniteltu. Tulensytyttäjä-blogi sai nimittäin nimettömän lähteen kautta käsiinsä erään puolueen vaalikampanjan alustavat suunnitelmat ja iloiseksi yllätykseksi selvisi, että kyseisen puolueen kampanjatyöryhmä on päättänyt lähteä vaalitaistoon musiikin merkeissä.

Konservatiivisistä arvoistaan ja kansallisromanttisen taiteen ihannoinnista tunnetut Perussuomalaiset ovat päättäneet yllättää valitsemalla kampanjansa tukipilareiksi viisi ulkomaalaista pop-kappaletta. Ne eivät pelkästään kuvasta tulevan vaalikampanjan keskeisiä arvoja, vaan ovat myös olennainen osa Perussuomalaisen puoleen imagonkohotusta.

Tässä vaalikampanjasuunnitelmasta löytyneet kappaleet perusteluineen:

Twisted Sister - We're Not Gonna Take It

"Sopivan mahtipontinen. Ei liian nuorekas. Yhtyeen transvestiitti solisti symboloi puolueen muuntautumiskykyä ja rohkeutta uudistua. Kertosäkeen hokema sopii hyvin Perussuomalaisten linjaan: PS = No BS. Paskaa ei oteta vastaan keneltäkään. Etenkään ruotsalaisilta tai vihreiltä."

Cyndi Lauper - Girls Just Want To Have Fun

"Hyväntahtoinen ja iloinen melodia. Kappale tuo erinomaisesti esiin Perussuomalaisten kannattamia perinteisiä perhearvoja, joiden pohjana ovat isä ja äiti. Kappaleessa lauletaan naisten työnteosta. Se on positiivinen asia nostaa esille naisten euron ollessa jatkuvasti tapetilla."

PSY - Gangnam Style

"Sopivan tuore, mutta tuttu. Mustaan pukuun pukeutunut paksu aasialainen bisnesmies kuvastaa Perussuomaisten kannattajien laajaa kirjoa. Se myös viestii, ettei Perussuomaiset vastusta etnisiltä juuriltaan poikkeavia äänestäjiä. Lisäksi kappaleen rytmi on todella tarttuva."

Queen -  We Are The Champions

"Käyttökelpoinen ainakin tulevassa voittojuhlassa. Kun Jytky 2 otetaan vastaan, tämä soi taustalla. Solistin seksuaalinen suuntautuminen voidaan kääntää eduksi. Vaikkei tasa-arvoista avioliittolakia julkisesti kannatetakaan, ollaan avoimia myös mahdollisille homoäänestäjille."

Bloodhound Gang - Bad Touch

"Raadin suosikki. Erityisesti videossa tanssivat apinamiehet, sekä ranskalainen kääpiö herättivät kampanjaryhmässä positiivisia tunteita ja huvittuneisuutta. Suomen väkiluvun laskiessa vuosi vuodelta, on kampanjaan hyvä ottaa mukaan myös yksi lisääntymiseen kannustava kappale."

Pelastetaan Suisto Clubi!

Kuva: Suistoklubi / Muokattu

Rumbassa uutisoitiin 4. maaliskuuta Hämeenlinnassa sijaitsevan Suistoklubin ahdingosta. Jutussa kerrottiin, että klubin velkataakka on paisunut ylivoimaiseksi, ja klubi hakee yrityssaneerausta. Mikäli yrityssaneeraus voidaan aloittaa, Suisto voi maksaa velkojaan takaisin saneerausmenettelyn mukaisesti ja jatkaa toimintaansa. Kielteisen päätöksen myötä klubin täytyy löytää nopeasti lisävaroja velkojen maksamista varten tai edessä voi olla konkurssi.

Suistoklubin pelastamistalkoita ollaan orkestroitu mm. "Pelastetaan Suisto Clubi!"-nimisessä Facebook-ryhmässä. Ryhmässä on tätä kirjoittaessa 428 jäsentä. Ryhmän jäsenet ovat tähän mennessä järjestäneet yhden hyväntekeväisyystapahtuman Suistoklubilla. "Nousu - HML Rock Party" toi Suiston lavalle viisi paikallista orkesteria. Facebook-eventissä osallistujia oli 118 kappaletta. Tempaukseen saatiin mukaan jopa HPK, jonka ottelussa pyöri tapahtuman mainos.

Tapahtuman jälkeen ryhmässä on ollut hiljaista. Siksi nostan nyt Suiston ahdingon uudestaan tapetille. Vaikka tukikeikka oli ideana erinomainen, se ei yksin vielä riitä. Jos olen oikein ymmärtänyt, ongelma Suistossa on alusta asti ollut kävijämäärien epätasaisuus. Kaupungin lopettaessa klubin rahoittaminen muutama vuosi sitten, Suisto jäi oman onnensa varaan. Vaikka Suiston ohjelma on ollut kautta linjan yhtä laadukasta kuin itseään viisi kertaa isompien suomalaisklubien muissa kaupungeissa, asiakkaita ei yksinkertaisesti ole riittänyt.

Miten Suisto siis oikeasti voitaisiin pelastaa? -Yksinkertaisesti. Käymällä Suistossa useammin ja juomalla enemmän. Hämeenlinnan alueella asuu yli 67 000 ihmistä. Jos tuosta 67 000 ihmisestä edes 1% (670 ihmistä) kävisi Suistossa kerran viikossa istumassa iltaa, vaikuttaisi se Suiston liikevaihtoon merkittävästi. Suistossa järjestetään ohjelmaa ke-la, eli 4 päivänä viikossa. Jos tuo 670 ihmistä jaettaisiin noille neljälle päivälle, olisi jokaiselle illalle ~167 asiakasta, eli Suiston mittakaavalla täysi tupa. Kuulostaako mahdottomalta? No ei se oikeasti ole. Jotenkin tuntuu vain siltä, että hämeenlinnalaiset eivät ole edes täysin ymmärtäneet kuinka onnekkaita he edes ovat, että ovat saaneet kaupunkiinsa Suiston kaltaisen kulttuurikehdon.

Ainoa tapa pelastaa konkurssiin ajautuva baari on tuoda sen kassaan rahaa. Baarit eivät pyöri keikkalipuilla. Niillä lähinnä katetaan esiintyjien liksoja. Baarit pyörivät viinamyynneillä. Niitä ei tule, jos jengi ei osta viinaa. Jos Suistoklubi ei vedä omillaan tarpeeksi viinasieppoja, on niitä järjestettävä sinne muilla tavoin. Pelastetaan Suisto Clubi! -Facebook-ryhmässä on 428 jäsentä. Se voisi olla uuden aktiivisen asiakaskunnan alku. Jos ryhmän jäsenet alkaisivat järjestelmällisesti käydä Suistossa vähintään kerran viikossa, olisi siitä pitkässä juoksussa merkittävää apua. Ja miksi ei. Jos kerran jossain sitä viinaa on juotava, niin miksei kaupungin kivoimmassa baarissa?

Pelkkä huutelukin toki auttaa sekin. Esimerkiksi Radio Helsinki pelastui pitkälti laajamittaisen huutelukampanjan tuloksena. Konkreettinen esimerkki ja teot kuitenkin tarttuvat huomattavasti paremmin kuin sanahelinä. Niin kävi myös Save Radio Helsinki -kampanjassa. Kaiken huutelun lisäksi avainporukka kampanjoi voimakkaasti pelastumisen puolesta järjestämällä tempauksia, sekä ottamalla yhteyttä mm. nimekkäisiin julkisuuden henkilöihin. Julkisuuden henkilöt tulivat vastaan ja auttoivat levittämällä viestiä faneilleen sosiaalisessa mediassa.

Voitaisiinko näistä opeista hyötyä myös Hämeenlinnassa? Omiin silmiini ei ainakaan vielä ole osunut yhtäkään julkisuuden henkilön testamentaalia Suiston puolesta. Uskon että syynä ei ole se, etteikö heitä kiinnostaisi vaan se, että heitä ei ole pyydetty. Oletan näin, sillä Suisto ei ole vielä kampanjoinut pelastumisensa puolesta edes omilla Facebook-sivuillaan. Pian voisi olla korkea aika. Kaikkea vetovastuuta kun ei voi jättää asiakkaidenkaan harteille.

Ja mitä tulee omaan suhteeseeni Suiton kanssa. Suistoklubi on yksi harvoista keikkapaikoista, jonne olen koskaan pyhiinvaeltanut puhtaasti paikan itsensä takia. Olen kuullut, että en ole ainoa joka on matkustanut satoja kilometrejä ihan vain päästäkseen kokemaan "Suiston tunnelman." En aio katsoa vierestä kun yksi Suomen parhaista baareista kaatuu. Suistoklubi on Hämeenlinnan alakulttuurin sydän. Jos se lakkaa sykkimästä, koko kaupungin musiikkitoiminnalta katoaa pohja.